Oranjeball

Vietinpä eilisen illan hollantilaisklubin järjestämässä "Oranjeball" kekkereissä ja en voi olla kirjoittamatta näistä rakkaista heimoveljistäni. Kymmenen vuoden jälkeen Hollanti tuntuu melkein yhtä paljon kotimaalta kuin Suomikin. Melkein.

Oranjeball juhlisti ensi viikolla vietettävää Koninginnedagia elikkä kuningattaren syntymäpäivää. Hollantilaisista juhlista ehdottomasti tärkein, Suomeen verrattaessa voisi sanoa, että samalla tasolla kuin vappu ja jussi yhdistettyinä. Aivan kuin meilläkin, tähän juhlaan liittyy oluen hanakas juominen. Ja tietenkin mieluiten Heinekenin. Koninginnedagina koko kansa jättää yhtenä rintamana kotinsa ja joko lähtevät suurimpiin kaupunkeihin katuja kiertelemään taikka mellastavat kotinurkilla. Tänä päivänä kuka tahansa saa myydä kadulla mitä vaan paitsi ei tietenkään alkoholia taikka huumeita (höh). Kadut täyttyvätkin kirpparityyliin jo auringonnoususta ja meno senkun kasvaa iltaa kohden.

Yksikään itseään kunnioittava (itseasiassa, jopa itseään ei-kunnioittavat) hollantilainen ei lähde ulos ilman jotain oranssista. Oranssi on aivan must, ja keskivertohollantilaisella on kaappi täynnä oranssitilpehööriä. Vähintään t-paita ja jonkinlainen naurettava karvahattu, Heinekenin logolla ilman muuta, ja ammattilaisilla vähintään oranssi leijonapuku taikka ainakin sellainen oranssi häntä, minkä saa kätevästi housuihin kiinni.

Hollantilaiset eroavat suomalaisista tällaisissa peitsajaisissa siinä, että he ovat ns. iloisia humalaisia. Vaikka juoma maistuukin yhtä hyvin kuin suomalaisille, he eivät ala murjottamaan ja umpimielisesti mulkoilemaan illan pidetessä vaan yleensä lauleskelevat kepeästi hollantilaisia lurituksia ja tanssivat letkajenkkaa muistuttavaa tsydeemiä. Muoviset kaljatuopit kenossa, pienet ja isot sekaisin, posket terhakkaasti punoittaen ja aina välillä toisiaan toverillisesti selkään taputtaen. Kun bileet on loppu, useat suuntaavaat lähimpään snackbaariin, jossa nautitaan sulassa sovussa shoarmaa ja ehkä lauleskellaan vielä hetki. Ei mitään snägäritönimisiä taikka uhoamista, tappeluita näkee hyvin harvoin. Kukaan ei jää kadulle oksennukseensa makoilemaan ja vain hyvin harva tippuu kanaaliin (yleensä turisti).

Oluen kittaamisen ohella täytyy tietenkin nauttia niitä harvoja antimia, mitkä voi todella typisoida hollantilaisiksi. Suosituin näistä on bitterbal, lihapullaa muistuttava friteerattu pallonen, jossa on eräänlaista lihamössöä sekoitettuna perunamuusia muistuttavaan tahnaan. Dipattuna sinappiin. Aiheuttaa yleensä kärventyneen kielen mutta sopii oikein hyvin kaljan kaveriksi. Kakkosena perässä juustokuutiot, myös dipattuna sinappiin. Joskus näkee myös maksamakkarasta leikattuja isoja paloja, nämäkin käyvät hyvin kaupaksi. Hollanderit ovat selvästikkin simppelien juttujen ystäviä, jopa ihan tavallisissa kotikemuissa harvoin pöytään tuodaan mitään erityisen gourmetlistan juttuja. Pala brietä, veitsi ja keksejä.


Hyvin tärkeitä ovat myös kroketit (samaa mössöä kuin bitterballit mutta sitten pitkulaisessa muodossa) ja frikandellit (tavallaan vähän makkaraa muistuttava epäilyttävä lihaseos) ja tietenkään unohtamatta hollandse nieuwea, elikkä sitä ihanaa silakkaa (silliä?) joka syödään mieluiten pää takakenossa roikkuen ja kalanraato täyttä sipulihaketta. Nam!



Ja jälkiruokana ilman muuta poffertjes elikkä pienen pieniä lättyjä jotka uitettu pölysokerissa.

Jos nämä edellä mainitut asiat ovat kondiksessa, niin hollantereilla on aivan ykkösilta. Kuten siis myös eilen. Arvioni mukaan bileissä temmelsi vähintään viisisataa oranssiin verhoutunutta juhlakalua ja kalja virtasi semmoista tahtia ettei laskuissa pysynyt edes mukana. Siinä vaiheessa kun bändi alkoi soittaa hollantilaisia lauluja ja kansa joikasi kuorossa, päätin poistua paikalta ja kävellä kotiin. Reippaan kilometrin matka taittui oikein näppärästi kun käveli siksakkia ja yritti näpytellä tekstiviestejä. Siinä vaiheessa kun saavuin ala-aulaan minulla oli Jupiterin kokoinen kupla otsassa ja juoksin jalat ristissä (vaikeaa mutta mahdollista) hissiin. Hissistä ulos, samanlainen juoksu kotiovelle, avainta lukkoon ... mutta ei. Avain ei toiminut, tuntui kuin se ei olisi mennyt edes kokonaan sisälle. Todella raivostuttavaa. Normaali ihminen olisi varmastikkin ajatellut pidemälle, mutta en minä, varsinkaan sellaisen olutmäärän jälkeen, ja potkaisin ovea kiukkuisesti. Ajattelin, että ehkä kaverini oli tullut luokseni omalla avaimellaan ja unohtanut avaimen lukkoon. Oveen koputusta. Jalalta toiselle hyppimistä. Kihinää. Juuri, kun olin painamassa oven vieressä olevaa ovikelloa, huomasin ovessa olevan kyltin: 502. Oeps. Ei se oma ja turvallinen 802, jostain syystä olin aivan väärässä kerroksessa, häiriköimässä joitain viattomia ihmisiä hereille. Oluelta lemahtavana, hikisenä, hiekkaisena ja ärtyneenä. Pikainen spurtti takaisin hissille ja sitten oikeaan kerrokseen, oikeaan vessaan ja lopulta aaah niin oikeaan sänkyyn.

Citipeip

Täällä naurattaa niin useasti kaikenlaiset kyltit ja kirjoitukset, missä on useasti aivan tajuttomia kirjoitusvirheitä. Suurin osa virheistä johtuu siitä, että kirjoittaja on vaan yksinkertaisesti päättänyt kirjoittaa sanan juuri sillä tavalla kuin miltä se kuulostaa. Miksi ei?

Tänään oli ihan pakko pysähtyä kadulle fotaamaan tämä, meinasi tältä tädiltä tulla pissit housuihin ... Nyt sitten kaikki joukolla coollamaan.

Chickie

Tänään aamulla töihin kävellessäni (ja tiedoksi vaan, että lämpötilat alkavat olla sellaisissa mitoissa, että pian palaa hihat) ja samalla tietenkin erittäin efficienttinä sähköposteja selaillessani kuulin juuri ennen työpaikan aulaan astumista hätääntynyttä piipitystä. Tietenkin tällaisen harjantuneen eläintenpelastajan korvat höristyivät samantien ja aloin vauhkona haravoida katua katseellani. Siellä se sitten oli, pienenä höyhenpallona ison ikkunan edessä, piipittämässä niin, että pienenpienet häntäsulat väpättivät kuin paraskin sekuntiviisari.

Kuin salamaniskusta kipitin korkokengilläni pääovien vieressä istuvan valley parking tiskin eteen, heitin siihen laukkuni, kännykän ja aukkarit ja huikkasin jotain "venaa hetki" tyylistä. Seuraavaksi kamalaa harpontaa lintuparan luokse, kyykistyminen sen taakse ja sitten varovainen kädenojennus pientä kohden. Lisää paniikinomaista piipitystä (kamoon, lintu on pienempi kuin nenäni, kuinka hirmulta mahdoin näyttää sen visiirissä?) ja sivuhyppyjä. Minä tietenkin hengessä mukana, kyykyssä sivulle. Pelkäsin, että jos nappaan sen liian nopeasti, puserran ehkä kaiken ilman poloisesta ulos ja tapan parkaraukan. Muutaman sekunnin jälkeen sain napattua linnun käteeni, nousin, oikoillen lahkeita ja pyyhkien hikeä otsaltani, vain huomatakseni taakseni kerääntyneen joukon siivojia ja parkkimiehiä. Turha odottaakkaan, että olisin saanut raikuvat aploodit ja voinut tehdä upean kumarruksen, lintua voitonriemuisesti ilmassa pitäen ("We've got him!"), ehei, minua katsottiin kuin hullua. Kaipa se vaan on niin, että tässä maassa ihmisillä ei ole vielä aikaa taikka edes intressiä miettiä niinkin simppeliä juttua kuin eläimet ja niiden hyvinvointi.

Katselin edestakaisin ylläni olevaa kattoa, siellä jossain olisi pakko olla pesä, mutta yhtään muuta lintua taikka piipitystä ei ollut havaittavissa. Niinpä lintu kädessä parkkivahdin luokse, joka katsoi lintua lähinnä sen oloisesti, että kädessäni olisi ollut vähintään kobra. Pienen neuvottelun ja äyskinnän tuloksena sain miehen järjestämään jostain minulle pahvilaatikon, johon tungin lapsukaisen (joka muuten tässä vaiheessa ei enää inissyt hetkeäkään vaan leikki lähinnä kuollutta). Kamalaa vauhtia töihin, nyt oli tosi kyseessä. Näin jälkikäteen ajatellen aika hassua, jotenkin vain sillä hetkellä oli sellainen tunne, että tämä lintu pelastetaan vaikka se olisi viimeinen tekoni tässä maailmassa.

Töihin saavuttuani näytin lintua pomolle, joka ei pahemmin ollut kiinnostunut koko oliosta. Soitin eläinlääkärilleni, kysyen neuvoa ja toivoen, että ehkä kuitenkin jossain Dubaissa olisi sentään jonkinlainen lintutsydeemi, jonne potilaan voisi viedä hoitoon. Vaan ei ole. Karu totuus oli se, että joko alkaisin itse hoitaa lintua ja ruokkia sitä (joka puolestunti niin kauan kun olisi valoisaa...) taikka veisin linnun samaan paikkaan mistä sen olin bongannutkin, ja sitten vaan peukuttamaan, että linnun vanhemmat löytäisivät sen ja ruokkkisivat sitä maassa. Flat chance!

Hollannissa eläinambulanssissa työskennellessäni noin 45% eläimistä, mitä pelastimme, oli lintuja. Olen miljoonia kertoja puhelimessa jankuttanut samaa asiaa ihmisille, ketkä olivat löytäneet linnunpoikasen ja halusivat pelastaa sen: "Kyllä, on aivan normaalia, että linnunpoikanen päätyy maahan, jossain vaiheessa vanhemmat yksinkertaisesti potkivat pennut pesästä niin, että ne oppisivat lentämään. Vanhemmat ruokkivat niitä vielä maassa, joten vie lintu takaisin samaan paikkaan". Ainoastaan tämä paikka sattui olemaan ison tien vieressä, pelkkää betonia ja ihmisiä täynnä. Sydämeni oli hajota ajatuksesta, että pian sama linnunpoikanen olisi takaisin siellä ihmismassassa, peloissaan ja ilman ruokaa. But what can you do?

Ei auttanut muu kuin face the facts ja kiikuttaa lintu takaisin kadulle. Taas saman parkkivahdin luokse, "Joo, kuules, nyt onkin juttu niin, että tämä lintu pitää laittaa takaisin tohon kadun varteen". Mies ei tietenkään ymmärtänyt minua, ja ehdotti, että jättäisin linnun respaan, koska siellä oli viileämpää. EI, tämän täytyy kyllä nyt olla ihan tässä kadulla, muuten se kuolee nälkään. Tämä johti soittoon pääpomolle. Voi vidu, olinhan juuri puoli tuntia sitten poiminut sen eläimen samasta paikasta, ja nyt sitä ei saisi enää palauttaa?

Muutaman minuutin päästä ovesta liihottaa ulos paikkallinen kaapumies, raybanit silmillä tietenkin ja kysyy, että mikäs neidillä on hätänä. Toistin tarinani tuhannen kerran, ja mies katsoi lintua hiukan aikaa, sitten kelloaan, ja sanoi "Kuulkaa, minulla on tänään todella kiireinen päivä, odotan juuri VIP vieraita saapuvaksi, voidaanko tästä kenties jutella myöhemmin?". WTF? Tässä vaiheessa katkesi pinna totaalisesti, nappasin linnun laatikosta käteeni, katsoin miestä tiukasti silmiin ja ojensin käteni ilmaan, kivahtaen "Ja tämän pienen linnun pitää kuolla teidän kiireidenne takia!" ... ja hups, juuri tällä hetkellä lintu lentää kädestäni pienen piipahduksen saattelemana.

Katsoimme kumpikin vähän hölmistyneenä linnun perään, se laskeutui muutaman kymmenen metrin päähän ja jäi taas nurkkaan värjöttämään. Mies katsoo minua hymyillen, tarttuu käteeni ja sanoo "Onnea, lintunne on oppinut lentämään". Minä vilkaisen vielä pientä höyhenkasaa ja päätän lähteä paikalta pois ennenkuin koen uuden pelastamisherätyksen.

Tässä kuva samanlaisesta sankarista kuin se tämänpäiväinen:

Mrs. P

Vaikka niin kovastikkin aluksi lupailin, etten kirjoittelisi enää muista ihmisistä tänne plokiini, niin nyt on kyllä aivan pakko avautua, sillä niin makoisat naurut olen saanut erään tapaamisen johdosta.

Pomoni oli kutsunut minut ja kolleegani L:n grillijuhliin uuteen kämppäänsä. Luulimme, että kyseessä olisi ns. työillallinen, mutta paikalle saavuttuamme huomasimme, ettemme olletkaan ainoat kutsuvieraat. Geimeissä oli mukana joku Englannista vierailulla oleva pariskunta ja sitten Mrs. P, heidän uusi naapurinsa.

Mrs. P on semmoinen melkein kuusikymppinen naisihminen, joka yrittää hinnalla millä hyvänsä näyttää kolmekymppiseltä. Hyvin pieni, melkein linnunomaisen hauras, naama niin kireäksi vedetty, että itseäkin alkoi huipata ja tukka platinablondi, puolipitkä ja niin sileä, että se oli varmasti silitetty ennen juhlaa. Tissit kokoa 70F ja huom., niin korkealla, ettei omanikaan olleet sillä tasolla kun olin 12v. Asusteena valkoiset caprit, kireä laventelin värinen, leopardikuvioinen (höh tietenkin) paita, mihin oli ommeltu jotain kamalia strasseja. Jalassa valkoiset kiiltonahkaa olevat korkokengät (oikein oivalliset puutarhajuhliin) ja luonnollisesti kenkiin matchaava laukku.

Koko ilta pyöri hänen ympärillänsä, mitä tahansa asiaa sivuttiin, niin hän käänsi jutun itseensä. Siemailin valkoviiniäni kohteliaan hiljaisesti ja tuijotin Mrs. P:tä kuin jotain ala-asteen kemian projektia. Haluankin nyt tässä kertoa aivan kaiken oleellisen, aivan vain muistutukseksi itselleni siitä, että tällaiseksikin voi ihmispolo päätyä elämässään. Tasan ei käy onnen lahjat.

Mrs. P on muuttanut jokusen aikaa sitten Dubaihin poikansa Harryn kanssa. Harry on aivan uskomaton tyyppi, hyvännäköinen, lahjakas musician, äärettömän älykäs jne. Harry oli vain yksi päivä todennut, että "mitäs mutsi jos muutettaisiin Dubaihin" (ei tietenkään näin jurolla kielellä, vaan juuri sellaisella honottavalla juppi-britti aksentilla). Ja niinpä äityli oli pakannut tavaransa ja muuttanut Harryn kanssa aavikolle. Kun täällä oli kerran muutama Harryn kaverikin! Tässä vaiheessa tuli ensimmäinen viittaus Mrs. P:n ex-mieheen, ketä ei ollut koskaan suostunut matkustamaan tänne, vaikka Mrs. P oli jo aikoja sitten todennut miehelleen, että Dubai on ihan kuuminta hottia (literally). Joka kerta kun ex-miehestä puhuttiin, häneen viitattiin "you-know-who" tyyliin, kulmakarvoja nostellen. Ymmärsin viksuna flikkana, että nyt on varmaan kyse vähintään YK:n pääsihteeristä taikka jostain Richard Bransonista, mutten tietenkään voinut osoittaa näin julkisesti olevani tavis, joka ei tiennyt missä mennään.

Harrystä vielä sen verran, että hän on 18-vuotias ja haluaa musiikkipisnekseen (koska hänhän on siis niin uskomattoman lahjakas!). Viime kesänä äiti oli hankkinut Harrylle kesätöitä joltain isolta levyfirmalta, mutta arvatkaapa, ne olivatkin käyttäneet Harryä hyväkseen ja laittaneen pojan auttamaan muutossa! Kolme päivää Harry oli joutunut kantelemaan laatikoita huoneesta toiseen, jonka jälkeen hän oli lopettanut pestin, sillä eihän hän tällaista työtä halunnut opetella, hän haluaa musiikkibisnekseen! Siis kyllähän Harry mielellään vaikka auttaisi kavereita muuttohommissa, mutta tällainen orjatyö menee kyllä hieman pitkälle! Niinpä Mrs. P oli pamauttanut firman CEO:n huoneeseen ja antanut kuulua, miten järjettömän typerän tikin nämä ummikot olivat tehneet. My Harry deserves better!

Pienenä välikommenttina tähän, että mielestäni vanhempani ovat toimineet hyvin kyseenalaisesti kun eivät ole koskaan menneet aukomaan päätänsä kaikkiin kesätyöpaikkoihini. Minuahan on kusetettu! Vähintään olisi pitänyt päästä teininä johtajan paikalle virkaa harjoittamaan ... huoh.

Tällä hetkellä Harry on muuten Thaimaassa suorittamassa Masters of Diving (en hellinnyt korjata pientä virhettä) tutkintoa sillä sen menestyksekkään musiikkiuran ohella Harryhan on sellainen joka paikan höylä ja MacGyver. Ja kuulkaa kun senkin tutkinnon poika on suorittanut alle kahdessa kuukaudessa (vautsi!), varmaan nyt kaikki sukelluskoulut ympäri maapalloa jonottavat Harrya listoilleen.

Yhtäkkiä Mrs. P toteaa, että Ozzylla ja Sharonillakin menee nykyään niin hyvin, kun palkka juoksee Osbournes-sarjan ansiosta. Tähän perään sellainen kulmien kohotus, niin kun itseasiassa sarjan tuottajat pyysivät aluksi Mrs. P:tä ja hänen eksäänsä sarjan hahmoiksi, mutta TIETENKÄÄN he eivät suostuneet mihinkään niin tavismaiseen touhuun, joku raja sentään (ja samalla sellainen alakuloinen ilme, kun rouva laskeskelee kaikkia dollareita, mitkä ovat menneet ohi suun). Haa, Mrs. P on siis jonkun musiikkialan julkimon entinen trophy wife, jee, kuka kuka kuka?

Kahville siirtyessämme Mrs. P alkaa vaahdota filippiiniläisestä taloudenhoitajastaan, joka kuulemma tuhlaa siivousaineita!!! Hänen mukaansa Ajaxit ja Jiffit katoavat tajutonta tahtia, "Does she cook her rice in it???". Tämän alentavan kommentin jälkeen hän korjaa heti (kansainvälisenä ylimystöluokkalaisena) varmuudeksi sen, että on todella reilu maidiään kohtaan, vaikka sillä on niin hirveät kynnetkin, että se oli aivan pakko pistää pedi- ja manikyyrille.Hän on jopa lahjoittanut omia Chanelin kynsilakkojakin tyttöparalle niin, että tämä olisi edes jotenkin edustuskelpoinen. On se perkele kumma, kun kynnet ei pysy kondiksessa siivotessa! Ja kun tämä tyttö vaan haluaa siivota koko ajan, Mrs. P sanoo ainakin kerran päivässä, että "lopeta hyvä ihminen tuo ianikuinen puunaus ja mene tekemään jotain niiden muiden filippiiniläisten kanssa!". Voin vain kuvitella, mitä tämä maid ajattelee Mrs. P:stä.

Tämän hyvin, HYVIN, pitkän illan jälkeen en voinut muuta kuin googlata kyseisin Mrs. P:n. Oli vaan aivan pakko saada tietää, että kuka hittolainen se sitten oikein on. Voi tsiisus, yhden mitään sanomattoman bändin kitaristin entinen vaimo, olisi nyt vaikka ollut Scroppareiden Klasun vaimo niin olisin sentään hiukan voinut hekumoida. Eteeni osuikin vino pino linkkejä kaiken maailman lehtijuttuihin, kuinka kyseinen mies oli jäänyt tuhansia kertoja kiinni pettämisestä ja kuinka hän oli lopulta kadonnut kuin pieru saharaan jonkin nuoren blondin kanssa. Ei ihme, että Mrs. P:llä pipo kiristää!

Olen aina karsastanut tätä tyyppiä "Parempi Englantilainen", tapaa, jolla he puhuvat ja yrittävät olla niin perkeleen aristokraatteja, vaikka loppujen lopuksi he ovat melkein jopa suomalaisia kamalampia juntteja (enkä nyt sano, että suomalaiset ovat pelkästään juntteja, mutta kuitenkin vähän sellaista menninkäiskansaa). Kuitenkin eniten tämän illan aikana päässäni pyöri ajatus siitä, miten kamalaa olisi olla samanlainen kuin hän, siis ei pelkästään kaiken paskan takia, mitä sieltä tuli, vaan myös nainen, jonka ainoa saavutus on ollut pyöräyttää (kylläkin jumalallisen lahjakas) lapsi maailmaan ja hengata jonkun rokin Matti Nykäsen vaimona siihen asti, että dumpataan... Auts.

Pistänkin nyt heti proggislistaan uuden merkinnän: tavoitteena olla niin täydellinen vaimo, ettei kukaan koskaan jätä.

Paranormaalio

Jee musta on tulossa ilmeisesti jonkin luokan paranormal person! Ainakin nyt olen näin päättänyt. Vuosia olen hampaitani kiristellen toivonut, että minussa olisi edes jotain spesiaalia, jotain särmää, mikä erottaisi minut massasta, jollei luonnollisesti, niin sitten vaikka väkisin vänkäämällä. Mutta kun ei, niin ei. En ole pystynyt hypnotisoimaan Wentworth Millerille ajatuksia siitä, että minä olen juuri se Ainut ja Oikea hänelle, pomoni eivät ole vielä koskaan ymmärtäneet vinkkejäni siitä, että palkkani pitäisi olla ainakin kymmenkertainen nykyiseen verrattuna enkä osaa missään kiperässä tilanteessa sutkauttaa jotain näppärää vaikka japaniksi. Hiukseni eivät ole tuuheat ja taipuisat, silmäripseni tavallista kauniimmat, tissini eivät kurkottele kuuta kohti ja kengännumeronikin on vaan se tuikitavallinen 39/40, mikä on aina loppuunmyyty aleissa (ja huom. vaikka en omistakkaan yksiäkään kenkiä, mitkä olisivat 39, niin jalkani on mielestäni juuri millin verran liian pienet 40:siin kenkiin).

Minulla ei ole koskaan erityisen huonoa tuuria eikä erityisen hyvää. Oikeastaan kaikki on vähän sellaista tasapaksua taapertamista. Mutta mutta ... viimeisen viikon aikana on nyt käynyt kolme kertaa jotain sellaista, että olen oikeasti alkanut epäillä itseäni - taikka kykyjäni. Ehkä toivoa löytyy vielä!

Sunnuntaina (merkataanpa päivä vielä tähän sillä you never know the meaning of things, let alone numbers: 6/4/08) minulla oli pienen pientä hampaan kolossa yhtä ystävääni kohtaan, sanotaan nyt vaikka niin, että olimme vaihtaneet muutaman sanan asiasta, mikä ärsytti minua ja kotiin ajellessani mietin mitä asiasta pitäisi vielä sanoa. Siinä asiaa mielessä pyöritellessäni (itseasiassa kävin päässäni sellaista "etukäteis-mielikuvitus-riitaa" hänen kanssaan), päähäni pälkähti eräs toinen asia, jota olin silloin tällöin epäillyt hänen käytökseensä perustuen. Ajattelin, että "hah, kuvitellappa, että asia olisikin näin, kuinka pyöristyttävää" ja kirskuttelin hampaitani liikenteessä navigoidessani. Illemalla kun keskustelimme, juuri tämä mieltäni sivunnut fakta osoittautuikin todeksi. Okei, tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä koko homman voi selittää jo logiikalla.

Eilen aamulla minulla oli erityisiä vaikeuksia päästä sängystä ylös, töihinmeno ei olisi voinut napata yhtään vähempää ja varsinkin sinne hankkiutuminen, erityisesti ajoissa (hyvin joustava määritelmä) vaikutti mahdottomalta. Ikävä kyllä olin lupautunut pitämään pienen esitelmän kymmeneltä alkavassa kokouksessa, joten pähkäilin mielessäni millä tekosyyllä voisin myöhästyä. Ensimmäinen (ja vielä ei käytetty) tekosyy oli rengasrikko. Samalla kuitenkin ymmärsin, että tästä kyseistestä kokuksesta ei kannatisi myöhästyä, joten sisukkaasti lähdin töihin ja väänsin päivän hyvin ärsyyntyneissä fiiliksissä loppuun. Ainoastaan huomatakseni, että kotiinlähtiessä minulla oli todella puhjennut eturengas. Epäilyttävää.

Viime yönä näin unta ihmisestä, eräästä hollanninaikaisesta kaveristani, josta en ole taas kuukausiin kuullut mitään. Heräsin juuri (aah, yli kymmenen tunnin unien jälkeen) raukeana sängystäni ja ajattelin pistää ystävälle pienen viestin, kuin vain muistutukseksi, että ajattelen häntäkin. Kuinka ollakkaan, sähköpostissani komeili tuhannen spammin joukossa viesti häneltä.

Eihän tätä nyt voi ymmärtää mitenkään muuten kuin siten, että minulla on aivan selvästikkin jonkinlaisia lahjoja kuitenkin. En ole vain ymmärtänyt miten niitä pitää käyttää, olen vain haahuillut ajatusteni kanssa sinne tänne, vaikka selvästikkin pitäisi alkaa koordinoida ja organisoida tätä ajatusten kulkua. Pois negatiiviset ajatukset, tervetuloa kaikki hyvä. Myöskin hyvin sopiva harrastus tällaiselle kontrollifriikille, sillä mikä sen kivempaa, kuin vielä kaiken muun ohella omien ajatuksiensa kontrollointi. Kaiken täytyy olla täydellistä!

Amistelija ilmoittautuu

Kauhean paineen alaisena hiiviskelin tänne vuodatukseen, olisi jo niin kauan pitänyt kirjoittaa vaikka mitä, mutta kun ei ole ehtinyt/jaksanut/halunnut/pystynyt. Semmosta tää elämä pakkaa välillä olemaan, ja oikeastaan jos asiaa tarkemmin mietitään niin mitään hyvää syytä ei varmastikkaan löydy. Mutta asiaa sen enemmän!

Olenpa tainnut tästä jo aikaisemminkin vaahdota, mutta missä mättää, että ihmiset ovat niin helvetin kyvyttömiä olemaan tuomitsematta jotain, mikä on erillaista kuin mihin he ovat tottuneet? Taikka ottamatta asioita henkilökohtaisesti silloin kuin heillä ei henkilökohtaisesti ole asiaan mitään osaa eikä arpaa? On aivan kuin kaikilla olisi joku velvollisuus tuomita ja profiloida itseään mitä ihmeellisimmillä ja musta-valkoisimmilla päätelmillä.

Esimerkki: eräs hyvistä ystävistäni, 34-vuotias neitokainen (ikä ihan niin kuin vain avitteeksi sille, että elämää on nähty sentään jonkin verran, vaikka harvoinhan se on mitenkaan lineaarisesti sidottu omaan kokemusmaailmaan) oli tuossa linjoilla muutama päivä sitten. Keskustelun lomassa tuli puheeksi herra Y:n sivuhyppy, jonka herra Y:n vaimo, rouva X, sai tietää. Tämän jälkeen langoilla kuulosti lähinnä siltä, että ystävääni oli petetty pahimman kerran, ja koko herra Y pitäisi vähintään ristiinnaulita, ampua ja sitten vielä nylkeä. Huvittuneena kysyin, että miksi asia saa tuollaisen raivokohtauksen aikaiseksi, totta tokihan on kovin ikävää, että tällaista käy, mutta let's be realistic, näin se vaan pakkaa olemaan. Perustelu kilarikohtaukselle oli se, että pettäminen on väärin. Aivan, mutta miksei asiasta voida puhua jotenkin järkevästi? Miksi herran jumala pitää vetää kilarit asiasta, mikä tapahtui jollekkin toiselle?

Ymmärrän itse, mistä asia johtuu. Ystävätäreni, niin kuin varmasti 99.9% maapallon asukkaista, on kokenut saman kohtalon. Allekirjoittanut mukaan lukien. En ainoastaan omalla kohdallani, itse mokailtua taikka toisen mokailtua, vaan myös ihan perhe,- ystävä,- kolleega,- ja tädin serkun kaiman piireissä. Kukaan ei myöskään väitä, ettei moinen kokemus olisi kamala, mutta ei kai asiasta puhuminen tarkoita sen hyväksymistä? On hauska tarkkailla ihmisiä ja miten henkilökohtaisesti ihmiset suhtautuvat juttuihin, mistä heillä on edes jonkilaista kokemusta. Miksi ottaa kierroksia tällaisista jutuista? Ja miksi vitussa maailmassa on niin paljon ihmisiä, ketkä eivät edes kuuntele ja MIETI vaan pamauttavat (alkeellisen, lähes olemattoman) mielipiteensä saman tien ulos?

Minäpä väitän, että siksi, koska ihmiset eivät yleensäkään halua käsitellä mitään vaikeita asioita. Kun tulee riitaa, niin se vika on aina toisessa. Ei edes mietitä, että kenessäkään ei tarvitse olla vikaa, on vain olemassa kaksi eri mielipidettä. Kumpikin aivan yhtä valid. Olen täällä asuessani alkanut hokea päivittäin sellaista mantraa itselleni, että "it's easier to judge than to understand" ja täytyy sanoa, että kun asiaan oikein alkaa kunnolla perehtyä ja katsella ympäristöään, niin on olemassa vain muutama tyyppi, joka edes vaivautuu ajattelemaan samoilla linjoilla.

Olen myös seurannut huvittuneina kaikenlaisia keskustelupalstoja, missä puidaan kulttuuri- tai uskontoeroihin perustuvia juttuja. Erityisesti islamin uskonnosta käydyt keskustelut ovat hyvin mielenkiintoisia, sillä nyt näin vuoden verran aitiopaikalta hommaa seuranneena koen ainakin tietäväni jotain, vaikka sekin tieto on hyvin rajoitettua. Seuraappa siinä sitten jonkin tarvasjokilaisen tilitystä muslimeista, hän itse ei tietenkään ole koskaan edes nähnyt elävää muslimia (niitä kun nyt ei varmasti ramppaa Turku - Tukholma risteilyllä) ja silti hän pystyy argumentoimaan kuinka islam on uskontona väkivaltainen, naisia alistava ja ihan perkeleestä. Huh huh. Ja tällaisessa maailmassa sitten pitäisi elää, kun suurin osa ihmisistä on aivottomia kusipäitä?

Eräs ystävistäni lahjoitti minulle, muutaman kyselytunnin jälkeen, pienen kirjasen joka on tituleerattu "Discover Islam, Your Birthright". En ole vielä saanut aikaiseksi lukaista mutta totta kai jossain vaiheessa tarkoituksena olisi. Kun näitä uskontoa sivuavia keskusteluja on käyty, olen huomannut yhden vissin eron: minä en ainakaan osaa lainata yhtään raamatun lausetta, tai mitä sitten liekään, ja muutenkin on koko kirjan tuntemus semmoisella "Maria ja Joosef ja esikoulun joulunäytös" linjalla. Kun jotain raamattuun liittyvää ollaan kyselty, aivan niin kuin vertauskuvalliselta pohjalta, niin minä olen vain raapinut päätäni ja mutissut "me not know". Menipä sekin ripari sitten aivan reisille, ei voi muuta sanoa.

Mutta sitten keveämpään aiheeseen - ei-enää-niin-pieniin karvapalloihini. Ne ovat nimittäin erityisen ärtyneitä siitä, että emäntä on ollut liesussa melkein joka päivä ja aikaa ei ole ollut pahemmin pallon heittoon taikka rapsutukseen. Nämä vonkaleet ovat keksineet jotain aivan uutta: kämpän totaalisen täystuhon. Mikä tahansa esine, mikä on kissan raahattavissa tai tiputettavissa, on kokenut kyseisen kohtalon. Kirjahyllystä on joka päivä kolme hyllyllistä kirjoja lattialla, niiden kulmat on jyrsitty mutkalle ja jos oikein onnistaa, niin niiden päälle on vielä oksennettu karvapalloja. Lehdet revitään, Iittalan lasituikut ovat pirstaleina, suihkuverhot säpäleinä ja matot vinksin vonksin. Ja suurin vitutuksen aihe näille kullanmuruille tuntuu olevan se, että PRKL raksujen pitää olla tuoreita. Jos olen vaikka yön pois ja laitan hieman enemmän murkinaa kippoihin, niin sitä ei syödä. Ei sitten irveelläkään. Vaan mau'utaan siinä kupin vierellä, pää sinisenä että "noi samat raksut oli tossa eilenkin!". Ja minähän en luovuta, sillä tässä huushollissa syödään lautanen tyhjäksi.

Viime viikolla toinen kissoista yllätti aamuyöstä: heräsin ensiksi siihen kamalaan aamu-mouruntaan, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti "tänne safkaa ja vähän vikkelästi". En tietenkään reagoinut, vaan käänsin kylkeä ja peitin pääni tyynyllä. Seuraavaksi herään ihmeelliseen rapinaan vierelläni, ja vanhempi karvakasoista on roudannut vanhan ja kälyisen kissankarkki pussin (mikä on huom. kalastettu jostain keittiön kiposta, suurella vaivalla) tyynyni viereen ja raapii sitä tassullaan, katsoen samalla minuun vetoavasti.

On ne vintiöitä nämä dubailaiset kissat...