Tips & Tricks

Irmelin meikkinurkkauksesta päivää!! Näin joulun alla haluan ehdottomasti jakaa teidän kaikkien kanssa mitä ihmeellisimmän kauneusvinkin elikkä istuukapa alas ja ihmetelkää. And please ... try this at home.

Kanssasisareni ja ehkäpä joku velinenkin kärsii varmastikkin, kuten allekirjoittanut, aika ajoin tästä ongelmasta: vaikka hiuksesi ovatkin lähiaikoina pestyt (akselilla kaksi viikkoa - kaksi tuntia sitten) , silti jotenkin etufleda on heti rasvainen. Tämä ns. voimariiniotsari johtuu siitä, että joko näpellät neuroottisesti koko ajan hiuksiasi taikka pyyhit niitä visiiristä pois. Mikä tahansa ongelman juuri on, ärsyttävintähän tässä on se, että koko perkeleen pehko pitää mennä taas kerran pesemään, vaikka itse katastrofialue onkin vain 5% koko kuontalosta.

Vaan eipä hätiä mitiä, minulle on näytetty hyvin helppo ja pomminvarma tapa ratkoa tämä ongelma, ja mikä parasta, kahden sekunnin sisällä. Tämä ihme-eliksiiri on nimeltään TALKKI ja sitä kun tahkoo hiukan lettiin, niin avot, kaikki rasvaisuus katoaa sillä silmänräpäyksellä.

Elikkä: hieman talkkia kämmenelle ja sitten vaan reippaasti tukkaan. Harotaan kunnolla läpi ja kuten todistettua, rasvaisuus on poissa ja vaikuttaa melkein siltä, että volyymikin olisi kaksinkertaistunut.

Minä en lähde enää minnekkään ilman talkkia!

Huomenta, iltapäivää, hyvää joulua!

Pakkohan tänne oli sittenkin tulla jotain raapustelemaan vaikka siltä jo näytti, että olin ripustanut näppäimistöni lopullisesti naulakkoon. Pieni flunssanpoikanen on kuitenkin saanut sen aikaiseksi, että tänne kirjoittaminen oli melkein välttämättömyys sillä vaihtoehtoina kolmannen sairaspäivän ajantappoon olivat enää vaatekaappien suursiivous (brrr) taikka ranteiden viiltely. Mieluummin te kuin ranteeni!

Ilman sen kummempia recappejä ilmoitankin näin lyhyesti, että yhä edelleen elossa ollaan ja yhtä potreassa kunnossa kuin aina ennenkin. Jalat erittäin tukevasti hiekassa ja pää pöllyssä silloin tällöin.

Mutta siis asiaan. Kävin toissaviikolla elämäni ensimmäistä kertaa ampumassa pyssyllä! Olipa jännää! Olen aina halunnut oppia ampumaan vaikka sille taidolle ei tietenkään tosi elämässä ole hyvinkään paljon käyttöä (tai noh, ehkä minut joskus vaikka kidnapataan ja sitten, kuin ihmeen kaupalla, saan jollain keinolla aseen varastettua kidnappaajalta ... ja ... äh, ymmärrätte varmasti miten tämä fantasia toimii).

Kuten sanottu, kuten tehty. Minä ja eräs hollantilainen ystäväni Sharjahin PyssyClubille, tietenkin harrastuksen vaatimalla tavalla pukeutuneena. Tyylistä ei tingitä. Ajomatkan aikana aloin jostain syystä miettiä mitä kaikkea radalla voisi mennä pieleen (joku hullu arabi ampuu vahingossa taikka tahallaan minua, minä ammun vahingossa itseäni, ase on viallinen ja räjähtää käteen, tukehdun vahingossa purkkaan ... jne.) ja klubille saapuessamme olin jo aivan paniikissa. Puhumattakaan siitä, kun astuimme radalle. Aseet pitävät hirveää mekkalaa! Päässä pidettävät kuulosuojaimet olivat väärää kokoa ja valuivat koko ajan päästä pois. Kaiken lisäksi meitä opastamassa ollut intialainen mies puhui hyvin epäselvää englantia ja puolet hänen selityksistään menivät totaalisesti ohi.

Seuraavaksi käteeni isketään Beretta, näytetään miten se ladataan ja osoitetaaan maalitaulua tyyliin "sinne sitten vaan räiskimään". Käteni olivat aivan hiestä märät, joten luoteja oli melkein mahdotonta saada lippaaseen, saatikka vetää sitä laturia tai mikä liekään taaksepäin. Entäpä aseen paino? Hyvä, että sain sen edes nostettua silmieni korkeudelle, saatikka pidettyä asetta vakaana ampumista varten. Käteni tärisivät kuin haavan lehdet ja kaikki ne kuvitelmat minusta paukuttelemassa Lara Croftimaiseen tapaan olivat mennyttä aikaa.

Jostain kumman syystä myös huomasin, että samalla, kun vedin liipaisimesta, pistin silmäni automaattisesti kiinni. Voin kertoa, että 25:n luodin ampuminen tuntui ikuisuudelta ja sillä hetkellä, kun ne vihdoin olivat loppu, suunnilleen heitin aseen opettajalle ja juoksin häntä koipien välissä ulos. Päivittelin siellä sitten yksikseni moista hullujen hommaa.

Alla kuva Jormasta, ketä sai kärsiä luodeistani. Ottaen huomioon, että ammuin silmät kiinni ja spaggettikäsin, on kuitenkin ihme, että vain 7 luotia eivät osuneet tauluun! Ehkä minussa piilee sittenkin ammattitappaja...