Huomenta, iltapäivää, hyvää joulua!

Pakkohan tänne oli sittenkin tulla jotain raapustelemaan vaikka siltä jo näytti, että olin ripustanut näppäimistöni lopullisesti naulakkoon. Pieni flunssanpoikanen on kuitenkin saanut sen aikaiseksi, että tänne kirjoittaminen oli melkein välttämättömyys sillä vaihtoehtoina kolmannen sairaspäivän ajantappoon olivat enää vaatekaappien suursiivous (brrr) taikka ranteiden viiltely. Mieluummin te kuin ranteeni!

Ilman sen kummempia recappejä ilmoitankin näin lyhyesti, että yhä edelleen elossa ollaan ja yhtä potreassa kunnossa kuin aina ennenkin. Jalat erittäin tukevasti hiekassa ja pää pöllyssä silloin tällöin.

Mutta siis asiaan. Kävin toissaviikolla elämäni ensimmäistä kertaa ampumassa pyssyllä! Olipa jännää! Olen aina halunnut oppia ampumaan vaikka sille taidolle ei tietenkään tosi elämässä ole hyvinkään paljon käyttöä (tai noh, ehkä minut joskus vaikka kidnapataan ja sitten, kuin ihmeen kaupalla, saan jollain keinolla aseen varastettua kidnappaajalta ... ja ... äh, ymmärrätte varmasti miten tämä fantasia toimii).

Kuten sanottu, kuten tehty. Minä ja eräs hollantilainen ystäväni Sharjahin PyssyClubille, tietenkin harrastuksen vaatimalla tavalla pukeutuneena. Tyylistä ei tingitä. Ajomatkan aikana aloin jostain syystä miettiä mitä kaikkea radalla voisi mennä pieleen (joku hullu arabi ampuu vahingossa taikka tahallaan minua, minä ammun vahingossa itseäni, ase on viallinen ja räjähtää käteen, tukehdun vahingossa purkkaan ... jne.) ja klubille saapuessamme olin jo aivan paniikissa. Puhumattakaan siitä, kun astuimme radalle. Aseet pitävät hirveää mekkalaa! Päässä pidettävät kuulosuojaimet olivat väärää kokoa ja valuivat koko ajan päästä pois. Kaiken lisäksi meitä opastamassa ollut intialainen mies puhui hyvin epäselvää englantia ja puolet hänen selityksistään menivät totaalisesti ohi.

Seuraavaksi käteeni isketään Beretta, näytetään miten se ladataan ja osoitetaaan maalitaulua tyyliin "sinne sitten vaan räiskimään". Käteni olivat aivan hiestä märät, joten luoteja oli melkein mahdotonta saada lippaaseen, saatikka vetää sitä laturia tai mikä liekään taaksepäin. Entäpä aseen paino? Hyvä, että sain sen edes nostettua silmieni korkeudelle, saatikka pidettyä asetta vakaana ampumista varten. Käteni tärisivät kuin haavan lehdet ja kaikki ne kuvitelmat minusta paukuttelemassa Lara Croftimaiseen tapaan olivat mennyttä aikaa.

Jostain kumman syystä myös huomasin, että samalla, kun vedin liipaisimesta, pistin silmäni automaattisesti kiinni. Voin kertoa, että 25:n luodin ampuminen tuntui ikuisuudelta ja sillä hetkellä, kun ne vihdoin olivat loppu, suunnilleen heitin aseen opettajalle ja juoksin häntä koipien välissä ulos. Päivittelin siellä sitten yksikseni moista hullujen hommaa.

Alla kuva Jormasta, ketä sai kärsiä luodeistani. Ottaen huomioon, että ammuin silmät kiinni ja spaggettikäsin, on kuitenkin ihme, että vain 7 luotia eivät osuneet tauluun! Ehkä minussa piilee sittenkin ammattitappaja...