Ilmoitusluontoinen asia ... olen päättänyt aloittaa / jatkaa bloggaamista englanniksi sillä se vaan tuntuu olevan ainoa kompromissi siihen, että "muutkin" pääsevät seuraamaan murinaani. Elämä on [kuten tavallista] taas suuria muutoksia täynnä joten niitä saa seurata ne ketkä jaksavat täällä:
Cum Grano Salis
Suukkoja, B
Sunday, April 4, 2010
Tuesday, January 19, 2010
Muiskis
Tulipa eilen puitua pussaamista, oikein perusteellisesti. Tämä asia jäi jotenkin vaivamaan ja haluaisinkin analysoida tätä hieman pidemmälle.
Meillä Suomessahan on tapana kätellä toisiamme, kun tavataan. Hyvien ystävien ynnä muiden sisäpiiriläisten kanssa voidaan myös halata. Hollannissa asuessani opin tavan pussata ystäviäni ja joskus myös ihmisiä, jotka esittelivät itsensä minulle. Hollantilaiset suukottavat kolme kertaa ja varsinkin alussa koko suukko-juttu oli oikein jännää ja mielenkiintoista ... eksoottista! Ajattelin heti, että "hyi mitä mörököllejä me Suomessa oikein ollaan, kun ei ikinä voida tervehtiä toisiamme näin lämpimästi".
Vaan eipä mitään. Jossain vaiheessa koko uutuuden viehätys tavallaan haihtui ja siinä syssyssä alkoi jonkinasteinen pussaamisen kriittisesti tarkastelu. Jos esimerkiksi menit baariin taikka kaverien järjestämiin bileisiin, jouduit pussaamaan useampia ihmisiä, niin saapuessasi kuin lähtiessäsi. A kolme kertaa per lärvi, kaksi rundia. Miksi kolme kertaa? Eikö yksi riittäisi? Miksi ihmeessä pussaisit ihmisiä, joita et todennäköisesti enää koskaan tule tapaamaan? Miksei tuiki tuntemattomien ja hyvien ystävien välillä ollut mitään eroa?
Silloisen poikaystäväni isä ilmoitti eräissä sukujuhlissa, että hän ei enää jaksa pusutella kaikkia ja on sitä mieltä, että yksi suukko on tarpeeksi. Päädyin samoille linjoille hänen kanssaan, mutta tämä taas johti niihin (hyvin) epämielyttäviin tilanteisiin, jolloin itse olet antamassa yhtä suukkoa ja se toinen osapuoli jatkaa. Äh! Sama ongelma kun menet ulkomaille; Englannissa pussataan kerran, Espanjassa kaksi kertaa, kuka noista mitään lukua jaksaa pitää?
Kaikkein oudoin tilanne on se, kun kaksi ulkomailla asunutta tai asuvaa suomalaista kohtaa, ulkomailla, muiden ihmisten seurassa ja eivät tiedä mitä oikein pitäisi tehdä. Sain kokea tämän yhden ruotsalaisen ystäväni kanssa. Seisoimme hölmistyneinä toisiamme tuijottaen, kädet valmiina halaamaan, toisen pää oli jo suikkamaassa suukkoa oikealle ja toinen oli taas vetäytymässä vasemmalle. Lopuksi koko sotku päättyi epämääräiseen ja epäonnistuneeseen (lehmänhäntää muistuttavaan) halaukseen.
Joka tapauksessa, tämä koko miettimisruljanssi nousi siitä, kun eräs englantilainen kolleegani tuli takaisin viikon (!!) lomalta ja tervehti koko osastoa (noin 15 henkeä) suukottaen. Haloo! Pus pus pus. Moiskis maiskis. Onneksi ehdin paeta vessaan ennen kuin hän ehti minun nurkkaukseeni (kontaktihäiriöinen kun olen). Siis miksi ihmeessä ihmiset pussaavat kollegojaan ... en ymmärrä. Onko tämä jotain suomalaista mentaliteettiä miettiä, että esimerkiksi pomon pussaaminen on väärin? Itse en suostuisi pussaamaan yhtäkään näistä tyypeistä edes rahasta. Brrrrrr.
Puin ylläolevaa poikaystävälleni, joka on myös kotoisin näistä pusuttajamaista. Vaahtosin, kuinka kamalaa se on, että ihmisille ei anneta "omaa tilaa", siis mistä sitä kukaan voi tietää, tykkääkö joku parkaraukka siitä, että lykkäät kuolaiset huulesi hänen poskeensa (ja hei, vaikka olenkin kuolan vihaaja niin se p**leen ilmassa pussaaminen on vielä järjettömämpää!). Hänen mielestään pussaamalla tervehtiminen on normaalia ja juuri esimerkiksi kätteleminen on hänestä outoa! Hmpf.
En tiedä onko tämä Dubain aiheuttama siveytyminen, vanhenemisen merkki vai syvälle istutettu suomalaisgeeni, mutta minä en ainakaan ala pussata enää ketään! Halaus on IN!
Meillä Suomessahan on tapana kätellä toisiamme, kun tavataan. Hyvien ystävien ynnä muiden sisäpiiriläisten kanssa voidaan myös halata. Hollannissa asuessani opin tavan pussata ystäviäni ja joskus myös ihmisiä, jotka esittelivät itsensä minulle. Hollantilaiset suukottavat kolme kertaa ja varsinkin alussa koko suukko-juttu oli oikein jännää ja mielenkiintoista ... eksoottista! Ajattelin heti, että "hyi mitä mörököllejä me Suomessa oikein ollaan, kun ei ikinä voida tervehtiä toisiamme näin lämpimästi".
Vaan eipä mitään. Jossain vaiheessa koko uutuuden viehätys tavallaan haihtui ja siinä syssyssä alkoi jonkinasteinen pussaamisen kriittisesti tarkastelu. Jos esimerkiksi menit baariin taikka kaverien järjestämiin bileisiin, jouduit pussaamaan useampia ihmisiä, niin saapuessasi kuin lähtiessäsi. A kolme kertaa per lärvi, kaksi rundia. Miksi kolme kertaa? Eikö yksi riittäisi? Miksi ihmeessä pussaisit ihmisiä, joita et todennäköisesti enää koskaan tule tapaamaan? Miksei tuiki tuntemattomien ja hyvien ystävien välillä ollut mitään eroa?
Silloisen poikaystäväni isä ilmoitti eräissä sukujuhlissa, että hän ei enää jaksa pusutella kaikkia ja on sitä mieltä, että yksi suukko on tarpeeksi. Päädyin samoille linjoille hänen kanssaan, mutta tämä taas johti niihin (hyvin) epämielyttäviin tilanteisiin, jolloin itse olet antamassa yhtä suukkoa ja se toinen osapuoli jatkaa. Äh! Sama ongelma kun menet ulkomaille; Englannissa pussataan kerran, Espanjassa kaksi kertaa, kuka noista mitään lukua jaksaa pitää?
Kaikkein oudoin tilanne on se, kun kaksi ulkomailla asunutta tai asuvaa suomalaista kohtaa, ulkomailla, muiden ihmisten seurassa ja eivät tiedä mitä oikein pitäisi tehdä. Sain kokea tämän yhden ruotsalaisen ystäväni kanssa. Seisoimme hölmistyneinä toisiamme tuijottaen, kädet valmiina halaamaan, toisen pää oli jo suikkamaassa suukkoa oikealle ja toinen oli taas vetäytymässä vasemmalle. Lopuksi koko sotku päättyi epämääräiseen ja epäonnistuneeseen (lehmänhäntää muistuttavaan) halaukseen.
Joka tapauksessa, tämä koko miettimisruljanssi nousi siitä, kun eräs englantilainen kolleegani tuli takaisin viikon (!!) lomalta ja tervehti koko osastoa (noin 15 henkeä) suukottaen. Haloo! Pus pus pus. Moiskis maiskis. Onneksi ehdin paeta vessaan ennen kuin hän ehti minun nurkkaukseeni (kontaktihäiriöinen kun olen). Siis miksi ihmeessä ihmiset pussaavat kollegojaan ... en ymmärrä. Onko tämä jotain suomalaista mentaliteettiä miettiä, että esimerkiksi pomon pussaaminen on väärin? Itse en suostuisi pussaamaan yhtäkään näistä tyypeistä edes rahasta. Brrrrrr.
Puin ylläolevaa poikaystävälleni, joka on myös kotoisin näistä pusuttajamaista. Vaahtosin, kuinka kamalaa se on, että ihmisille ei anneta "omaa tilaa", siis mistä sitä kukaan voi tietää, tykkääkö joku parkaraukka siitä, että lykkäät kuolaiset huulesi hänen poskeensa (ja hei, vaikka olenkin kuolan vihaaja niin se p**leen ilmassa pussaaminen on vielä järjettömämpää!). Hänen mielestään pussaamalla tervehtiminen on normaalia ja juuri esimerkiksi kätteleminen on hänestä outoa! Hmpf.
En tiedä onko tämä Dubain aiheuttama siveytyminen, vanhenemisen merkki vai syvälle istutettu suomalaisgeeni, mutta minä en ainakaan ala pussata enää ketään! Halaus on IN!
Sunday, January 17, 2010
Uudet tuulet puhaltavat ...
Heipsakkaa taas, eihän tässä ole mennyt kuin melkein vuosi siitä kun tänne on ehtinyt käydä raapustamassa jotain. Nytkin alkaa vaikuttaa siltä, että käyn noin vuoden välein noteeramassa, että "tartteis varmaan kirjoittaa jotain", ja sitten taas murisemassa, että "kun ei millään ehdi". On niin kamalan kiirus ja semmosta.
Kysehän ei ole mistään ehtimisestä, vaan pelkästään viitsimisestä. Kun elämä nyt sitten vaan on sitä ainaista säärikarvojen ajelua ja ruokaostosten tekoa. Millään ei mitään ekstraa viitsisi tehdä ja mitä vanhemmaksi sitä tulee [ja tämä prosessi on ilmeisesti jopa meikäläisen kohdalla käynnissä], sita vähemmän VIITSII yrittää.
No ei onneksi ihan. Itseasiassa joillain saroilla olen viitsinyt paljon enemmän Anno 2009 kuin koskaan ennen. Olen muunmuuassa aloittanut urheilemisen, mikä on ihan perkeleestä. Lopettanut tupakoinnin. Vähentänyt alkoholinkäyttöä [öyh]. Silti välillä tuntuu, että melkein kaikki positiivinen muutos johtaa myös jonkinlaiseen negatiiviseen muutokseen [yingit ja yangit on ihan mutkalla] ja senkin takia oman elämän hataruus alkaa olla enemmän kuin päivän selvää. Odotan mielenkiinnolla milloin jonkin asteinen kriisi pukkaa päälle [tai ehkä se on salakavalasti ollut kehissä aina?].
Joka tapauksessa yksi asia on varmaa - jonnekkin minunkin on pakko saada valittaa. She's back ... again.
Kysehän ei ole mistään ehtimisestä, vaan pelkästään viitsimisestä. Kun elämä nyt sitten vaan on sitä ainaista säärikarvojen ajelua ja ruokaostosten tekoa. Millään ei mitään ekstraa viitsisi tehdä ja mitä vanhemmaksi sitä tulee [ja tämä prosessi on ilmeisesti jopa meikäläisen kohdalla käynnissä], sita vähemmän VIITSII yrittää.
No ei onneksi ihan. Itseasiassa joillain saroilla olen viitsinyt paljon enemmän Anno 2009 kuin koskaan ennen. Olen muunmuuassa aloittanut urheilemisen, mikä on ihan perkeleestä. Lopettanut tupakoinnin. Vähentänyt alkoholinkäyttöä [öyh]. Silti välillä tuntuu, että melkein kaikki positiivinen muutos johtaa myös jonkinlaiseen negatiiviseen muutokseen [yingit ja yangit on ihan mutkalla] ja senkin takia oman elämän hataruus alkaa olla enemmän kuin päivän selvää. Odotan mielenkiinnolla milloin jonkin asteinen kriisi pukkaa päälle [tai ehkä se on salakavalasti ollut kehissä aina?].
Joka tapauksessa yksi asia on varmaa - jonnekkin minunkin on pakko saada valittaa. She's back ... again.
Monday, March 30, 2009
Ööööh
Viime visiitin aikana Katapulttilaan keskustelimme sanasta neekeri kahden paikallisen ystäväni kanssa, ketkä olivat myös visiitillä mukana. Yritin selvittää, että vaikka tiedänkin kyseisen sanan olevan hieman epäkorrekti, se ei minulle tarkoita mitään negatiivista vaan pelkästään mustaihoista ihmistä.
Katan kanssa sitten muistelimme ääneen, että lapsena olimme pelanneet Musta Pekka nimistä peliä - minun mielestäni kyseessä oli korttipeli, jossa oli joitan eri "perheitä" mitä kerättiin ja samalla yritettiin välttää Musta Pekka kortin saamista (kortti, missä oli iloisesti, joskin vähän hölmistyneen oloisena, hymyilevä mustaihoinen mies).
Katan mielestä taas peli oli jonkinlainen "Kirkonrotta" tyyppinen ulkopeli, missä juostiin pakoon Mustaa Pekkaa.
Vieraamme katselivat meitä jokseenkin kauhistuneina: "siis teillä todella pelattiin lastenpelejä, joissa peloittavana tekijänä oli musta mies?".
Hmm ... yrittäkääpä selittää tämä jotenkin poliittisen korrektisti.
Alla oleva julkaisu tuskin auttaa asiaa:
1937
Katan kanssa sitten muistelimme ääneen, että lapsena olimme pelanneet Musta Pekka nimistä peliä - minun mielestäni kyseessä oli korttipeli, jossa oli joitan eri "perheitä" mitä kerättiin ja samalla yritettiin välttää Musta Pekka kortin saamista (kortti, missä oli iloisesti, joskin vähän hölmistyneen oloisena, hymyilevä mustaihoinen mies).
Katan mielestä taas peli oli jonkinlainen "Kirkonrotta" tyyppinen ulkopeli, missä juostiin pakoon Mustaa Pekkaa.
Vieraamme katselivat meitä jokseenkin kauhistuneina: "siis teillä todella pelattiin lastenpelejä, joissa peloittavana tekijänä oli musta mies?".
Hmm ... yrittäkääpä selittää tämä jotenkin poliittisen korrektisti.
Alla oleva julkaisu tuskin auttaa asiaa:
1937
Wednesday, December 24, 2008
Tips & Tricks
Irmelin meikkinurkkauksesta päivää!! Näin joulun alla haluan ehdottomasti jakaa teidän kaikkien kanssa mitä ihmeellisimmän kauneusvinkin elikkä istuukapa alas ja ihmetelkää. And please ... try this at home.
Kanssasisareni ja ehkäpä joku velinenkin kärsii varmastikkin, kuten allekirjoittanut, aika ajoin tästä ongelmasta: vaikka hiuksesi ovatkin lähiaikoina pestyt (akselilla kaksi viikkoa - kaksi tuntia sitten) , silti jotenkin etufleda on heti rasvainen. Tämä ns. voimariiniotsari johtuu siitä, että joko näpellät neuroottisesti koko ajan hiuksiasi taikka pyyhit niitä visiiristä pois. Mikä tahansa ongelman juuri on, ärsyttävintähän tässä on se, että koko perkeleen pehko pitää mennä taas kerran pesemään, vaikka itse katastrofialue onkin vain 5% koko kuontalosta.
Vaan eipä hätiä mitiä, minulle on näytetty hyvin helppo ja pomminvarma tapa ratkoa tämä ongelma, ja mikä parasta, kahden sekunnin sisällä. Tämä ihme-eliksiiri on nimeltään TALKKI ja sitä kun tahkoo hiukan lettiin, niin avot, kaikki rasvaisuus katoaa sillä silmänräpäyksellä.
Elikkä: hieman talkkia kämmenelle ja sitten vaan reippaasti tukkaan. Harotaan kunnolla läpi ja kuten todistettua, rasvaisuus on poissa ja vaikuttaa melkein siltä, että volyymikin olisi kaksinkertaistunut.
Minä en lähde enää minnekkään ilman talkkia!
Kanssasisareni ja ehkäpä joku velinenkin kärsii varmastikkin, kuten allekirjoittanut, aika ajoin tästä ongelmasta: vaikka hiuksesi ovatkin lähiaikoina pestyt (akselilla kaksi viikkoa - kaksi tuntia sitten) , silti jotenkin etufleda on heti rasvainen. Tämä ns. voimariiniotsari johtuu siitä, että joko näpellät neuroottisesti koko ajan hiuksiasi taikka pyyhit niitä visiiristä pois. Mikä tahansa ongelman juuri on, ärsyttävintähän tässä on se, että koko perkeleen pehko pitää mennä taas kerran pesemään, vaikka itse katastrofialue onkin vain 5% koko kuontalosta.
Vaan eipä hätiä mitiä, minulle on näytetty hyvin helppo ja pomminvarma tapa ratkoa tämä ongelma, ja mikä parasta, kahden sekunnin sisällä. Tämä ihme-eliksiiri on nimeltään TALKKI ja sitä kun tahkoo hiukan lettiin, niin avot, kaikki rasvaisuus katoaa sillä silmänräpäyksellä.
Elikkä: hieman talkkia kämmenelle ja sitten vaan reippaasti tukkaan. Harotaan kunnolla läpi ja kuten todistettua, rasvaisuus on poissa ja vaikuttaa melkein siltä, että volyymikin olisi kaksinkertaistunut.
Minä en lähde enää minnekkään ilman talkkia!
Wednesday, December 17, 2008
Huomenta, iltapäivää, hyvää joulua!
Pakkohan tänne oli sittenkin tulla jotain raapustelemaan vaikka siltä jo näytti, että olin ripustanut näppäimistöni lopullisesti naulakkoon. Pieni flunssanpoikanen on kuitenkin saanut sen aikaiseksi, että tänne kirjoittaminen oli melkein välttämättömyys sillä vaihtoehtoina kolmannen sairaspäivän ajantappoon olivat enää vaatekaappien suursiivous (brrr) taikka ranteiden viiltely. Mieluummin te kuin ranteeni!
Ilman sen kummempia recappejä ilmoitankin näin lyhyesti, että yhä edelleen elossa ollaan ja yhtä potreassa kunnossa kuin aina ennenkin. Jalat erittäin tukevasti hiekassa ja pää pöllyssä silloin tällöin.
Mutta siis asiaan. Kävin toissaviikolla elämäni ensimmäistä kertaa ampumassa pyssyllä! Olipa jännää! Olen aina halunnut oppia ampumaan vaikka sille taidolle ei tietenkään tosi elämässä ole hyvinkään paljon käyttöä (tai noh, ehkä minut joskus vaikka kidnapataan ja sitten, kuin ihmeen kaupalla, saan jollain keinolla aseen varastettua kidnappaajalta ... ja ... äh, ymmärrätte varmasti miten tämä fantasia toimii).
Kuten sanottu, kuten tehty. Minä ja eräs hollantilainen ystäväni Sharjahin PyssyClubille, tietenkin harrastuksen vaatimalla tavalla pukeutuneena. Tyylistä ei tingitä. Ajomatkan aikana aloin jostain syystä miettiä mitä kaikkea radalla voisi mennä pieleen (joku hullu arabi ampuu vahingossa taikka tahallaan minua, minä ammun vahingossa itseäni, ase on viallinen ja räjähtää käteen, tukehdun vahingossa purkkaan ... jne.) ja klubille saapuessamme olin jo aivan paniikissa. Puhumattakaan siitä, kun astuimme radalle. Aseet pitävät hirveää mekkalaa! Päässä pidettävät kuulosuojaimet olivat väärää kokoa ja valuivat koko ajan päästä pois. Kaiken lisäksi meitä opastamassa ollut intialainen mies puhui hyvin epäselvää englantia ja puolet hänen selityksistään menivät totaalisesti ohi.
Seuraavaksi käteeni isketään Beretta, näytetään miten se ladataan ja osoitetaaan maalitaulua tyyliin "sinne sitten vaan räiskimään". Käteni olivat aivan hiestä märät, joten luoteja oli melkein mahdotonta saada lippaaseen, saatikka vetää sitä laturia tai mikä liekään taaksepäin. Entäpä aseen paino? Hyvä, että sain sen edes nostettua silmieni korkeudelle, saatikka pidettyä asetta vakaana ampumista varten. Käteni tärisivät kuin haavan lehdet ja kaikki ne kuvitelmat minusta paukuttelemassa Lara Croftimaiseen tapaan olivat mennyttä aikaa.
Jostain kumman syystä myös huomasin, että samalla, kun vedin liipaisimesta, pistin silmäni automaattisesti kiinni. Voin kertoa, että 25:n luodin ampuminen tuntui ikuisuudelta ja sillä hetkellä, kun ne vihdoin olivat loppu, suunnilleen heitin aseen opettajalle ja juoksin häntä koipien välissä ulos. Päivittelin siellä sitten yksikseni moista hullujen hommaa.
Alla kuva Jormasta, ketä sai kärsiä luodeistani. Ottaen huomioon, että ammuin silmät kiinni ja spaggettikäsin, on kuitenkin ihme, että vain 7 luotia eivät osuneet tauluun! Ehkä minussa piilee sittenkin ammattitappaja...
Ilman sen kummempia recappejä ilmoitankin näin lyhyesti, että yhä edelleen elossa ollaan ja yhtä potreassa kunnossa kuin aina ennenkin. Jalat erittäin tukevasti hiekassa ja pää pöllyssä silloin tällöin.
Mutta siis asiaan. Kävin toissaviikolla elämäni ensimmäistä kertaa ampumassa pyssyllä! Olipa jännää! Olen aina halunnut oppia ampumaan vaikka sille taidolle ei tietenkään tosi elämässä ole hyvinkään paljon käyttöä (tai noh, ehkä minut joskus vaikka kidnapataan ja sitten, kuin ihmeen kaupalla, saan jollain keinolla aseen varastettua kidnappaajalta ... ja ... äh, ymmärrätte varmasti miten tämä fantasia toimii).
Kuten sanottu, kuten tehty. Minä ja eräs hollantilainen ystäväni Sharjahin PyssyClubille, tietenkin harrastuksen vaatimalla tavalla pukeutuneena. Tyylistä ei tingitä. Ajomatkan aikana aloin jostain syystä miettiä mitä kaikkea radalla voisi mennä pieleen (joku hullu arabi ampuu vahingossa taikka tahallaan minua, minä ammun vahingossa itseäni, ase on viallinen ja räjähtää käteen, tukehdun vahingossa purkkaan ... jne.) ja klubille saapuessamme olin jo aivan paniikissa. Puhumattakaan siitä, kun astuimme radalle. Aseet pitävät hirveää mekkalaa! Päässä pidettävät kuulosuojaimet olivat väärää kokoa ja valuivat koko ajan päästä pois. Kaiken lisäksi meitä opastamassa ollut intialainen mies puhui hyvin epäselvää englantia ja puolet hänen selityksistään menivät totaalisesti ohi.
Seuraavaksi käteeni isketään Beretta, näytetään miten se ladataan ja osoitetaaan maalitaulua tyyliin "sinne sitten vaan räiskimään". Käteni olivat aivan hiestä märät, joten luoteja oli melkein mahdotonta saada lippaaseen, saatikka vetää sitä laturia tai mikä liekään taaksepäin. Entäpä aseen paino? Hyvä, että sain sen edes nostettua silmieni korkeudelle, saatikka pidettyä asetta vakaana ampumista varten. Käteni tärisivät kuin haavan lehdet ja kaikki ne kuvitelmat minusta paukuttelemassa Lara Croftimaiseen tapaan olivat mennyttä aikaa.
Jostain kumman syystä myös huomasin, että samalla, kun vedin liipaisimesta, pistin silmäni automaattisesti kiinni. Voin kertoa, että 25:n luodin ampuminen tuntui ikuisuudelta ja sillä hetkellä, kun ne vihdoin olivat loppu, suunnilleen heitin aseen opettajalle ja juoksin häntä koipien välissä ulos. Päivittelin siellä sitten yksikseni moista hullujen hommaa.
Alla kuva Jormasta, ketä sai kärsiä luodeistani. Ottaen huomioon, että ammuin silmät kiinni ja spaggettikäsin, on kuitenkin ihme, että vain 7 luotia eivät osuneet tauluun! Ehkä minussa piilee sittenkin ammattitappaja...
Sunday, June 22, 2008
Jalkapallo on TYHMÄÄ!
Olisihan se jo ihan alkumetreillä pitänyt snaijjata, että tämä uuden uutuinen jalkapallo hysteria ei voi johtaa muuhun kuin katkeraan mieleen. Ja näin siis kävi. Jumalauta mikä isoja miehiä vaivaa kun ei saa palloa millään haltuun, kuinka vaikeaa se muka voi olla?
Tällainen on siis se kuuluisa, haiseva kiitos. Ja täällä kun ollaan valvottu öitä myöten hampaat irvessä ja käyty töissä pesukarhun näköisenä VAIN sen takia, että joukkuetta oli pakko tsemittää. Paskan möivät.
En enää ikinä katso jalkapalloa. En ainakaan ennen seuraavia maailman mestaruuskisoja.
Onneksi Kimi sentään ajoi kakkoseksi, ainakin jotain lohtua.
Note to self: Jalkapallo ei ole vain tyhmää, vaan tekee myös miehistä tyhmän näköisiä tunareita.
Tällainen on siis se kuuluisa, haiseva kiitos. Ja täällä kun ollaan valvottu öitä myöten hampaat irvessä ja käyty töissä pesukarhun näköisenä VAIN sen takia, että joukkuetta oli pakko tsemittää. Paskan möivät.
En enää ikinä katso jalkapalloa. En ainakaan ennen seuraavia maailman mestaruuskisoja.
Onneksi Kimi sentään ajoi kakkoseksi, ainakin jotain lohtua.
Note to self: Jalkapallo ei ole vain tyhmää, vaan tekee myös miehistä tyhmän näköisiä tunareita.
V-power
Mitä tehdä, kun mikään urheilumuoto ei nappaa? Ei sitten pätkääkään, ihan kaikenlainen sanaan urheilu rinnastettava happening saa vain ahdistuksen aikaiseksi?
Olen pyhästi vakuuttunut siitä, että minulta puuttuu yksinkertaisesti sporting-geeni. Tähän asiaan ei kertakaikkisesti voi olla mitään muuta ymmärrettävää selitystä kuin se, että luomistyön ohessa joku on mennyt pahasti vinoon ja minuun on iskeytynyt totaalinen laiskuus ja anti-urheilullisuus. Näin on ollut aina ja näin tulee myös aina olemaan.
Kelaillessani viimeistä 33:a vuotta edestakaisin en ole löytänyt kuin kolme edes jotenkin liikkumiseen liittyvää asiaa, joista olen pitänyt: uinti, ratsastus ja laskettelu. Asiaa pidemmälle pohdittuani tulin tulokseen, että pidän erityisesti näistä "lajeista" koska ne ovat suurimmaksi osaksi ulkona taikka luonnossa tapahtuvia juttuja. Asiaa käännettäessä en tiedä mitään muuta masentavampaa ajatusta kuin se, että ahertaisin useita kertoja viikossa jossain punttisalissa. Tuollainen mekaaninen pumppaus taikka maton päällä juoksu on mielestäni kaikken syvimmältä. Entäpä jumppa? Sama vika, sitä samaa kehänjuoksua jonkun kamalan popin soidessa taustalla. Ei, ei, ei. Ja noissa saleissa haiseekin aina samalta, sellaiselta, noh, salihieltä. Brrrr.
Seuraava ajatus: lenkkeily. Ei mukava, sillä rinnat heiluu edestakaisin, henki salpautuu (hmm miksiköhän) ja reidet kutisee, unohtamatta tietenkään kenkien hiertämistä. Erityisesti Dubaissa ajatus on puoli vuotta vuodesta ilmaston takia mahdotonta, ja myös paikkoja, missä voisi hölkytellä, on hyvin vähän. Ja kyllä, minulla on urheilurintaliivit ja kunnon lenkkaritkin, itseasiassa minulla on hyvin paljon urheiluun liittyvää ammattilaismatskua mitä en kuitenkaan koskaan käytä. Aina, kun epätoivoissani aloitan taas kerran väenvängällä "urheilemisen", hankin kaikki siihen tarvittavat jutut ja vempaimet, aivan vain itseäni kompatekseni. Ja aina yhtä huonoin tuloksin.
Mitkään tiimipelit eivät myöskään saa minua lumoihinsa, sillä siinä, missä muut löytävät tällaisista urheilumuodoista juuri tsemppiä itselleen, minua ne risovat senkin edestä. Kaiken lisäksi näissä peleissä piilee sekin vaara, että muut huomaavat minun olevan kenties huono ja sepä vasta kamalaa olisikin. Jep.
Palataksemme niihin kolmeen joten-kuten-siedettävään aktiviteettiin, laskettelu on luonnollisesti pois suljettu täällä (tiedän, tiedän, onhan täällä oikein kuuluisa sisärinne, mutta minä en jaksa sahata mitään hissiruljanssia edestakaisin sen takia, että saan pyrähtää nyppylän päältä kahdessakymmenessä sekunnissa alas). Ratsastus taas sama, ulkona prkleen kuuma ja pölyä pukkaa joka reiästä sisälle, nou tänks. Jäljelle jääkin siis uiminen, mikä sinällänsä ei ole ollenkaan hullumpi ajatus ottaen huomioon, että talon alakerrasta löytyy oikein käypä uima-allas, jonne pääsee noin viidessätoista sekunnissa. Ei siis mahdollisuutta inistä kotoa lähtemisestä taikka liikenneruuhkista, tämän helpommaksi ei voi urheilu enää muuttua.
Mutta mutta. Tähänkin juttuun on kuulkaa susi haudattuna (vai mikä se nyt oli). Altaassa uiskentelee (believe it or not!) muitakin ihmisiä, ja yleensä juuri sillä akselilla, millä minä haluan vetää rintauintia kuin paraskin majava. Aina on joku hollilla taikka hyppäämässä pommia silloin kuin minä haluaisin urheilla. Aivan kuin tämä ei vielä olisi tarpeeksi, ilmeisesti taloyhtiömme on päättänyt säästää energiankulutuksessa ja veden viilentäminen on vähän niin ja näin. Välillä on viileätä, välillä taas sellaista +35 ammevettä. Yritä siinä sitten porskutella, ei veto kulje millään. Faktahan on, että kylmempi vesi on nopeampaa.
Vaan nyt olenkin löytänyt jotain aivan uutta auttamaan tätä vajaavaisuuttani: homman nimi on vitutus-uinti. Tätä samaa strategiaa voi helposti soveltaa ihan mihin lajiin vain, sillä jutun pointti on juuri se vitutus. Noin kymmenen minuuttia ennen toivottavaa suoritusta pitää hankkia päälle kunnon vitutus. Mitä suurempi, sen parempi. Ja palkkio on juuri vitutukseen suhteutettava: mitä ärsyyntyneempi, sen nopeammin liike kulkee ja sen kauemmin jaksat liikkua.
Omakohtaisesti olen huomannut, että tällaisen vitutuksen saa suhtkoht helposti aikaiseksi. Asiaa auttaa toki jos sinulla on ns. perusvitutus koko ajan päällä (kuten allekirjoittaneella). Lisää vitutusta saa aikaiseksi niin uskomattoman helposti, että se on jo melkein koomista. Avitteeksi voi vaikka alkuaikoina miettiä työtä, työkavereita, pomoa, ihmisiä, jotka tunkevat jonossa eteesi, liikenteessä kaahailevia idiootteja, entisiä tyttö/poikaystäviä, nykyistä tyttö/poikaystävää, niitä, joista ei koskaan tullutkaan tyttö/poikaystävääsi, perhettä, sukulaisia, sitä mopoa, mitä et koskaan lapsena saanut, omia mokailuja, muiden mokailuja ja niin edelleen. Mitä enemmän asiaan perehtyy, sen helpommin vitutuksen saa aikaiseksi. Ja parasta on se, että tämä seuraava phase kuluttaa taas vitutuksen pois - olet yksinkertaisesti niin väsynyt ahertamisesta, että et enää jaksa miettiä mitään jonninjoutavia asioita ja ryömit päivän päätteeksi tyytyväisenä sänkyyn kehräämään.
Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!
Olen pyhästi vakuuttunut siitä, että minulta puuttuu yksinkertaisesti sporting-geeni. Tähän asiaan ei kertakaikkisesti voi olla mitään muuta ymmärrettävää selitystä kuin se, että luomistyön ohessa joku on mennyt pahasti vinoon ja minuun on iskeytynyt totaalinen laiskuus ja anti-urheilullisuus. Näin on ollut aina ja näin tulee myös aina olemaan.
Kelaillessani viimeistä 33:a vuotta edestakaisin en ole löytänyt kuin kolme edes jotenkin liikkumiseen liittyvää asiaa, joista olen pitänyt: uinti, ratsastus ja laskettelu. Asiaa pidemmälle pohdittuani tulin tulokseen, että pidän erityisesti näistä "lajeista" koska ne ovat suurimmaksi osaksi ulkona taikka luonnossa tapahtuvia juttuja. Asiaa käännettäessä en tiedä mitään muuta masentavampaa ajatusta kuin se, että ahertaisin useita kertoja viikossa jossain punttisalissa. Tuollainen mekaaninen pumppaus taikka maton päällä juoksu on mielestäni kaikken syvimmältä. Entäpä jumppa? Sama vika, sitä samaa kehänjuoksua jonkun kamalan popin soidessa taustalla. Ei, ei, ei. Ja noissa saleissa haiseekin aina samalta, sellaiselta, noh, salihieltä. Brrrr.
Seuraava ajatus: lenkkeily. Ei mukava, sillä rinnat heiluu edestakaisin, henki salpautuu (hmm miksiköhän) ja reidet kutisee, unohtamatta tietenkään kenkien hiertämistä. Erityisesti Dubaissa ajatus on puoli vuotta vuodesta ilmaston takia mahdotonta, ja myös paikkoja, missä voisi hölkytellä, on hyvin vähän. Ja kyllä, minulla on urheilurintaliivit ja kunnon lenkkaritkin, itseasiassa minulla on hyvin paljon urheiluun liittyvää ammattilaismatskua mitä en kuitenkaan koskaan käytä. Aina, kun epätoivoissani aloitan taas kerran väenvängällä "urheilemisen", hankin kaikki siihen tarvittavat jutut ja vempaimet, aivan vain itseäni kompatekseni. Ja aina yhtä huonoin tuloksin.
Mitkään tiimipelit eivät myöskään saa minua lumoihinsa, sillä siinä, missä muut löytävät tällaisista urheilumuodoista juuri tsemppiä itselleen, minua ne risovat senkin edestä. Kaiken lisäksi näissä peleissä piilee sekin vaara, että muut huomaavat minun olevan kenties huono ja sepä vasta kamalaa olisikin. Jep.
Palataksemme niihin kolmeen joten-kuten-siedettävään aktiviteettiin, laskettelu on luonnollisesti pois suljettu täällä (tiedän, tiedän, onhan täällä oikein kuuluisa sisärinne, mutta minä en jaksa sahata mitään hissiruljanssia edestakaisin sen takia, että saan pyrähtää nyppylän päältä kahdessakymmenessä sekunnissa alas). Ratsastus taas sama, ulkona prkleen kuuma ja pölyä pukkaa joka reiästä sisälle, nou tänks. Jäljelle jääkin siis uiminen, mikä sinällänsä ei ole ollenkaan hullumpi ajatus ottaen huomioon, että talon alakerrasta löytyy oikein käypä uima-allas, jonne pääsee noin viidessätoista sekunnissa. Ei siis mahdollisuutta inistä kotoa lähtemisestä taikka liikenneruuhkista, tämän helpommaksi ei voi urheilu enää muuttua.
Mutta mutta. Tähänkin juttuun on kuulkaa susi haudattuna (vai mikä se nyt oli). Altaassa uiskentelee (believe it or not!) muitakin ihmisiä, ja yleensä juuri sillä akselilla, millä minä haluan vetää rintauintia kuin paraskin majava. Aina on joku hollilla taikka hyppäämässä pommia silloin kuin minä haluaisin urheilla. Aivan kuin tämä ei vielä olisi tarpeeksi, ilmeisesti taloyhtiömme on päättänyt säästää energiankulutuksessa ja veden viilentäminen on vähän niin ja näin. Välillä on viileätä, välillä taas sellaista +35 ammevettä. Yritä siinä sitten porskutella, ei veto kulje millään. Faktahan on, että kylmempi vesi on nopeampaa.
Vaan nyt olenkin löytänyt jotain aivan uutta auttamaan tätä vajaavaisuuttani: homman nimi on vitutus-uinti. Tätä samaa strategiaa voi helposti soveltaa ihan mihin lajiin vain, sillä jutun pointti on juuri se vitutus. Noin kymmenen minuuttia ennen toivottavaa suoritusta pitää hankkia päälle kunnon vitutus. Mitä suurempi, sen parempi. Ja palkkio on juuri vitutukseen suhteutettava: mitä ärsyyntyneempi, sen nopeammin liike kulkee ja sen kauemmin jaksat liikkua.
Omakohtaisesti olen huomannut, että tällaisen vitutuksen saa suhtkoht helposti aikaiseksi. Asiaa auttaa toki jos sinulla on ns. perusvitutus koko ajan päällä (kuten allekirjoittaneella). Lisää vitutusta saa aikaiseksi niin uskomattoman helposti, että se on jo melkein koomista. Avitteeksi voi vaikka alkuaikoina miettiä työtä, työkavereita, pomoa, ihmisiä, jotka tunkevat jonossa eteesi, liikenteessä kaahailevia idiootteja, entisiä tyttö/poikaystäviä, nykyistä tyttö/poikaystävää, niitä, joista ei koskaan tullutkaan tyttö/poikaystävääsi, perhettä, sukulaisia, sitä mopoa, mitä et koskaan lapsena saanut, omia mokailuja, muiden mokailuja ja niin edelleen. Mitä enemmän asiaan perehtyy, sen helpommin vitutuksen saa aikaiseksi. Ja parasta on se, että tämä seuraava phase kuluttaa taas vitutuksen pois - olet yksinkertaisesti niin väsynyt ahertamisesta, että et enää jaksa miettiä mitään jonninjoutavia asioita ja ryömit päivän päätteeksi tyytyväisenä sänkyyn kehräämään.
Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!
Saturday, June 21, 2008
Money money money
Olen aina ollut erittäin organisoitunut ja analyyttinen ihminen kun on rahasta kysymys. Vanhempien päähän takomat opit on sen verran pinttyneitä, että tähän astinen elämä on ollut sen suurimmista rahahuolista vapaata. Ei missään nimessä sen takia, että minulla olisi joku salainen tulonlähde, ehei, olen vain aina ymmärtänyt olla käyttämättä rahaa, mitä minulla ei ole. Ja säästämään siitä, mitä tienasin. Elämäni ensimmäinen velka oli asuntolaina, joka tuntui lähinnä hirttoköydeltä kaulassa. Senkin kanssa onneksi oppi elämään, kun huomasi, että ennenhän se sama saldo meni vuokranmaksuun ja tällä kertaa olisi kuin pistäisi rahaa sukanvarteen.
Dubaissa asuessa asiat ovat heittäneet vähän häränpyllyä, ei niinkään velkojen puolesta, mutta enimmäkseen tällä organisoitumisosastolla mättää oikein kunnolla. Ja vähän vielä analyyttisellakin puolella. Suurin ärsytys on se, että laskujen hoitaminen on niin erillaista. Hollannissa kaikki hoituu nettipankin välityksellä, mutta täällä se ei olekkaan niin päivänselvää. Yritin tuossa muinoin saada sähkölaskun nettipankkini kautta automaattiseen veloitukseen, mutta tämä operaatio osoittautui aivan mahdottomaksi. Pystyin kylläkin valitsemaan netissä "utility bills" vaihtoehdon, mutta ennen kuin pankki suostuu tähän automaattiseen maksuun (mitvit, eikö se muka ole minun asiani mitä maksan ja mille taholle?), olisi minun toimitettava kopio laskusta pankkiin niin, että he voisivat todeta tämän oikeaksi.
Suurin osa maksuista tehdäänkin ihan vaan luottokortilla. Toisaalta kai aivan sama, mutta silti minusta on outoa maksaa kaikki mahdolliset laskut luotolla. Vuosi sitten sopimani nettiyhteys piti olla mahdollista maksaa pankkikortilla, joten täytin kiltisti kaavakkeet. Muutama viikko sitten sain soiton firmasta, että voisinko maksaa rästissä olleet maksuni - vain vaivaiset 500 euroa. Vituttaa tietenkin kuin pientä oravaa maksaa kerralla tuollaista summaa, mikseivät voineet hälyttää aiemmin siitä, että pankkikorttia ei voikkaan käyttää? Ja toisaalta, oma tyhmyyttä olla tarkistelematta tiliotteita. Kummasti sitä ei koskaan huomaa jos jotain asiaa ei veloitetakkaan.
Olen myös onnistunut kerran siinä, että sähköt ja vesi katkaistiin. Kävin ennen maksamassa laskun paikallisessa firmassa, mutta jossain vaiheessa se säätäminen vain unohtui ja netin kautta luottokortin rekisteröiminenkin oli jotenkin aivan liian vaivalloista. Sama saldo, 500 euroa laskun sovitukseen ja kolmen tunnin päästä sain taas nauttia valosta. Ainoastaan saadakseni melkein sydänkohtauksen, sillä huomasin ensimmäsitä kertaa laskussa olevan kuukausittaisen housing feen, joka on vain 87 euroa. Hmm, mietitäänpä. Minun yhden naisen ja kahden kollin huusholli kuluttaa kuukaudessa 26 euroa sähköön ja veteen, ja 86 euroa joihinkin hemmetin housing fee-systeemeihin. Asiaan paremmin perehdyttyäni sain selvää, että tällä saakelin hiekkapläntillä jokaisen ulkomaalaisen pitää maksaa 5% asunnon vuosittaisesta vuokrasta. Mihin tämä raha käytetään, on hyvin epämääräistä. Vähän kaikkeen landscapingistä viemäristöön. Syrjintää, sanon minä.
Asian pointti on kuitenkin se, että kun mistään ei muistuteta tavoilla, joihin itse olen tottunut (haa mikä mukautumistaso). Euroopassa ei mene tasan tarkkaan kuukautta enempää siihen, kun noottia ilmestyy postilaatikkoon. Samantien vielä kunnon korot päälle, kyllä siinä ihminen harjantuu hyvin nopeasti maksamaan laskunsa ajoissa.
Rahan käyttö (aka analyytinen taso) on myös mennyt aivan harakoille. Siinä, missä Hollannissa vielä voitelin eväsleipiä töihin, täällä ei moinen tulisi kuuloonkaan. Lounas on tavallaan sosialisointia eri työtovereiden kanssa ja se, että jäät mussuttamaan omia sämpylöitäsi työpöydän äärelle on almost not done. Samoin ravintoloissa ramppaaminen taikka ruuan kotiin tilaus on hyvin normaalia, ennemminkin sääntö kuin poikkeus. En edes uskalla ajatella taikka laskea kuinka paljon rahaa kategoriaan syöminen ja juominen olen viimeisen vuoden aikana polttanut. Vähintään paikkallinen Wagamama tekee konkurssin sinä surullisena päivänä, kun minä muutan kimpsuni ja kampsuni muualle. Viime kuukausina olen onneksi alkanut marttaistua ja lukea kaikenlaisia ruokablogeja, saadakseni edes jonkinlaisen inspiraation omaan tuotokseeni.
Toisaalta niin oudolta kuin se kuulostaakin tällaisessa muiden ihmisten määrittelemässä ostosparatiisissa, shoppailuun kuluu mielestäni vähemmän rahaa kuin Hollannissa. Syynä tähän on yksinkertaisesti se, että vihaan ostoskeskuksia ja muualla täällä ei oikein mitään ostettavaa ole. Yleensäkin vihaan ihmismassoja, ja erityisesti täällä tämä inho on kasvanut tuplasti. En valehtele jos sanon, että käyn kerran kuukaudessa ostarilla, senkin reissun tietenkin korvat luimussa kuten vain odottaa saattaa.
Olenkin päättänyt, että tämän kesän jälkeen (huoh) aloitan (taas kerran) kaiken uudelta pohjalta: laskut järjestykseen, säästösuunnitelma kehiin ja vähintään neljä kertaa viikossa kotiruokaa. Uuteen minään kuuluu myös sivutuotteina (näistä en ole oikein päässyt vielä varmuuteen) yksi uusi harrastus, jonkinasteinen liikuntamuoto ja lukko viinivaraston ovessa välillä sunnuntai - torstai. Eiköhän se näillä lähde.
Dubaissa asuessa asiat ovat heittäneet vähän häränpyllyä, ei niinkään velkojen puolesta, mutta enimmäkseen tällä organisoitumisosastolla mättää oikein kunnolla. Ja vähän vielä analyyttisellakin puolella. Suurin ärsytys on se, että laskujen hoitaminen on niin erillaista. Hollannissa kaikki hoituu nettipankin välityksellä, mutta täällä se ei olekkaan niin päivänselvää. Yritin tuossa muinoin saada sähkölaskun nettipankkini kautta automaattiseen veloitukseen, mutta tämä operaatio osoittautui aivan mahdottomaksi. Pystyin kylläkin valitsemaan netissä "utility bills" vaihtoehdon, mutta ennen kuin pankki suostuu tähän automaattiseen maksuun (mitvit, eikö se muka ole minun asiani mitä maksan ja mille taholle?), olisi minun toimitettava kopio laskusta pankkiin niin, että he voisivat todeta tämän oikeaksi.
Suurin osa maksuista tehdäänkin ihan vaan luottokortilla. Toisaalta kai aivan sama, mutta silti minusta on outoa maksaa kaikki mahdolliset laskut luotolla. Vuosi sitten sopimani nettiyhteys piti olla mahdollista maksaa pankkikortilla, joten täytin kiltisti kaavakkeet. Muutama viikko sitten sain soiton firmasta, että voisinko maksaa rästissä olleet maksuni - vain vaivaiset 500 euroa. Vituttaa tietenkin kuin pientä oravaa maksaa kerralla tuollaista summaa, mikseivät voineet hälyttää aiemmin siitä, että pankkikorttia ei voikkaan käyttää? Ja toisaalta, oma tyhmyyttä olla tarkistelematta tiliotteita. Kummasti sitä ei koskaan huomaa jos jotain asiaa ei veloitetakkaan.
Olen myös onnistunut kerran siinä, että sähköt ja vesi katkaistiin. Kävin ennen maksamassa laskun paikallisessa firmassa, mutta jossain vaiheessa se säätäminen vain unohtui ja netin kautta luottokortin rekisteröiminenkin oli jotenkin aivan liian vaivalloista. Sama saldo, 500 euroa laskun sovitukseen ja kolmen tunnin päästä sain taas nauttia valosta. Ainoastaan saadakseni melkein sydänkohtauksen, sillä huomasin ensimmäsitä kertaa laskussa olevan kuukausittaisen housing feen, joka on vain 87 euroa. Hmm, mietitäänpä. Minun yhden naisen ja kahden kollin huusholli kuluttaa kuukaudessa 26 euroa sähköön ja veteen, ja 86 euroa joihinkin hemmetin housing fee-systeemeihin. Asiaan paremmin perehdyttyäni sain selvää, että tällä saakelin hiekkapläntillä jokaisen ulkomaalaisen pitää maksaa 5% asunnon vuosittaisesta vuokrasta. Mihin tämä raha käytetään, on hyvin epämääräistä. Vähän kaikkeen landscapingistä viemäristöön. Syrjintää, sanon minä.
Asian pointti on kuitenkin se, että kun mistään ei muistuteta tavoilla, joihin itse olen tottunut (haa mikä mukautumistaso). Euroopassa ei mene tasan tarkkaan kuukautta enempää siihen, kun noottia ilmestyy postilaatikkoon. Samantien vielä kunnon korot päälle, kyllä siinä ihminen harjantuu hyvin nopeasti maksamaan laskunsa ajoissa.
Rahan käyttö (aka analyytinen taso) on myös mennyt aivan harakoille. Siinä, missä Hollannissa vielä voitelin eväsleipiä töihin, täällä ei moinen tulisi kuuloonkaan. Lounas on tavallaan sosialisointia eri työtovereiden kanssa ja se, että jäät mussuttamaan omia sämpylöitäsi työpöydän äärelle on almost not done. Samoin ravintoloissa ramppaaminen taikka ruuan kotiin tilaus on hyvin normaalia, ennemminkin sääntö kuin poikkeus. En edes uskalla ajatella taikka laskea kuinka paljon rahaa kategoriaan syöminen ja juominen olen viimeisen vuoden aikana polttanut. Vähintään paikkallinen Wagamama tekee konkurssin sinä surullisena päivänä, kun minä muutan kimpsuni ja kampsuni muualle. Viime kuukausina olen onneksi alkanut marttaistua ja lukea kaikenlaisia ruokablogeja, saadakseni edes jonkinlaisen inspiraation omaan tuotokseeni.
Toisaalta niin oudolta kuin se kuulostaakin tällaisessa muiden ihmisten määrittelemässä ostosparatiisissa, shoppailuun kuluu mielestäni vähemmän rahaa kuin Hollannissa. Syynä tähän on yksinkertaisesti se, että vihaan ostoskeskuksia ja muualla täällä ei oikein mitään ostettavaa ole. Yleensäkin vihaan ihmismassoja, ja erityisesti täällä tämä inho on kasvanut tuplasti. En valehtele jos sanon, että käyn kerran kuukaudessa ostarilla, senkin reissun tietenkin korvat luimussa kuten vain odottaa saattaa.
Olenkin päättänyt, että tämän kesän jälkeen (huoh) aloitan (taas kerran) kaiken uudelta pohjalta: laskut järjestykseen, säästösuunnitelma kehiin ja vähintään neljä kertaa viikossa kotiruokaa. Uuteen minään kuuluu myös sivutuotteina (näistä en ole oikein päässyt vielä varmuuteen) yksi uusi harrastus, jonkinasteinen liikuntamuoto ja lukko viinivaraston ovessa välillä sunnuntai - torstai. Eiköhän se näillä lähde.
Friday, June 20, 2008
Mean Bitch
Vaahtosammuttimen kokoisena paras ystäväni oli naapurin Pekka. Pekka oli samanikäinen kuin minä ja teimme suunnilleen kaiken yhdessä, itseasiassa olimme kuin veli ja sisko. Pekka oli uskomattoman söpö pojaksi, melkein tyttömäisen kaunis ja hänen luonteensa oli myös yhtä pehmeä ja ystävällinen. Pieni enkelinpoika.
Ilmeisesti minä olen ihminen, joka jo alkuaskeleista lähtien on etsinyt sparrauskaveria. Pekka nimittäin sai kokea äksyn luonteeni ihan joka päivä, ja silti, muutamien kyyneleiden jälkeen solmimme aina rauhan ja olimme yhtä hyviä kavereita (näin ainakin muistojeni perusteella toivon, voihan tietenkin olla, että Pekka on näiden kokemusten perusteella kehittänyt pysyvän naisvihan itselleen...). Aivan taaperoina yksi melkein päivittäisiä ilkimyksiäni oli heittää tarhassa hiekkaa Pekan silmiin. Don't ask me why. Muistan sen vielä itsekkin, ja muutama vuosi sitten vanhempieni saatua kaikki vanhat kaitafilmit videolle, näin myös elävän todisteen asiasta: minä ja Pekka hiekkalaatikolla, minä könyän vaippaisen persukseni (hyvin vaivalloisesti) ylös ja viskaan hiekkaa Pekan naamalle. Pekka itkee hillittömästi, tarhantäti pyyhkii hiekkaa hänen naamaltaan ja minä hölkyttelen nauravaisena kohti kameraa.
Toinen ilkeä temppuni oli tuupata Pekka nurin, eritysesti talvisin. Ja tämä iällä, jolloin vasta olimme juuri oppineet "kävelemään" (vaappuminen on varmaankin parempi kuvaus tästä liikkumismuodosta). Taas sama ruljanssi, Pekka poraa maassa ja minä olen kuin lottovoittaja. Olisikohan minut pitänyt pistää terapiaan jo silloin?
Olen yrittänyt miettiä, että miksi minulla oli (kauhistus, on?) tuollaisia tendenssejä, onko kysymyksessä sellainen tuttu ja tunnettu "ainut-lapsi-syndrooma"? Minä, minä ja ei kukaan muu. En pysty muistamaan mitään tiettyä asiaa, mikä muka Pekassa olisi jurppinut. Tai noh, muistan kylläkin kaksi asiaa, mistä olin hyvin kateellinen: 1) hänellä oli hieno pistorasiassa oleva kuunmuotoinen yövalo ja 2) Playmobilin maalaistalo, joka ovea avattaessa päästi sellaisen lehmän "ammuuuuuuu" äänen. Olisiko kyseessä sittenkin jonkinlainen materialistinen häiriö?
Kuitenkin yksi lempikuvistani on tämä, jossa Pekka on vihdoin saanut tarpeeksi ja heittänyt minut mahalleni tielle - katsokaapa hänen voitonriemuista ilmettään! There you go, BITCH!
Ilmeisesti minä olen ihminen, joka jo alkuaskeleista lähtien on etsinyt sparrauskaveria. Pekka nimittäin sai kokea äksyn luonteeni ihan joka päivä, ja silti, muutamien kyyneleiden jälkeen solmimme aina rauhan ja olimme yhtä hyviä kavereita (näin ainakin muistojeni perusteella toivon, voihan tietenkin olla, että Pekka on näiden kokemusten perusteella kehittänyt pysyvän naisvihan itselleen...). Aivan taaperoina yksi melkein päivittäisiä ilkimyksiäni oli heittää tarhassa hiekkaa Pekan silmiin. Don't ask me why. Muistan sen vielä itsekkin, ja muutama vuosi sitten vanhempieni saatua kaikki vanhat kaitafilmit videolle, näin myös elävän todisteen asiasta: minä ja Pekka hiekkalaatikolla, minä könyän vaippaisen persukseni (hyvin vaivalloisesti) ylös ja viskaan hiekkaa Pekan naamalle. Pekka itkee hillittömästi, tarhantäti pyyhkii hiekkaa hänen naamaltaan ja minä hölkyttelen nauravaisena kohti kameraa.Toinen ilkeä temppuni oli tuupata Pekka nurin, eritysesti talvisin. Ja tämä iällä, jolloin vasta olimme juuri oppineet "kävelemään" (vaappuminen on varmaankin parempi kuvaus tästä liikkumismuodosta). Taas sama ruljanssi, Pekka poraa maassa ja minä olen kuin lottovoittaja. Olisikohan minut pitänyt pistää terapiaan jo silloin?
Olen yrittänyt miettiä, että miksi minulla oli (kauhistus, on?) tuollaisia tendenssejä, onko kysymyksessä sellainen tuttu ja tunnettu "ainut-lapsi-syndrooma"? Minä, minä ja ei kukaan muu. En pysty muistamaan mitään tiettyä asiaa, mikä muka Pekassa olisi jurppinut. Tai noh, muistan kylläkin kaksi asiaa, mistä olin hyvin kateellinen: 1) hänellä oli hieno pistorasiassa oleva kuunmuotoinen yövalo ja 2) Playmobilin maalaistalo, joka ovea avattaessa päästi sellaisen lehmän "ammuuuuuuu" äänen. Olisiko kyseessä sittenkin jonkinlainen materialistinen häiriö?
Kuitenkin yksi lempikuvistani on tämä, jossa Pekka on vihdoin saanut tarpeeksi ja heittänyt minut mahalleni tielle - katsokaapa hänen voitonriemuista ilmettään! There you go, BITCH!
Friday, June 13, 2008
Tieteellinen experimentti
Me naisethan olemme tunnettuja sellaisina "yliherkkinä" tapauksina - siis ainakin siihen toiseen sukupuoleen verrattuna. Pinna napsuu mennen tullen, hormoonit jylläävät miten sattuu ja pieniä itkujakin tulee tuherrettua siellä täällä. Siis noin yleisesti ottaen. Miesten mielestä.
Yksi oiva esimerkki tästä on se, että naiset ottavat asiat yleensä hyvin henkilökohtaisesti siinä, missä mies ei yhdistä mitään suoraa linkkiä esimerkiksi yleisen kritiikin esittämisen ja sitä kuuntelevan naisen välillä. Useasti ei edes ole kysymys mistään kritiikin esittämisestä, mutta niin nainen sen usein kokee. Mainittakoon nyt vaikka tilanne, missä mies kehuu esimerkiksi televisioruudulle ilmestyvän naisen olemusta: toinen voi sanoa "She's stunning!", toinen taas voi murahtaa sellaisen luolamiesmäisen äännähdyksen ja on jopa yksilöitä, jotka oikein säpsähtävät kyseisestä visuaalisesta ärsykkeestä.
Mitä tekee (keskiverto) nainen? Mittailee ruudulla olevaa kuvastusta millimetrin tarkasti ja ajattelee mielessään närkästyneenä "mitä tuossa naisessa on erillaista kun minussa" (yleensä kaikki)? Naisen päässä ajatus johtaa helposti seuraavaan analyysiin: "jos miehen mielestä tämä toinen nainen on niin vastustamaton, niin varmastikin hän pitää minua aivan vastenmielisenä". Seuraava reaktio on yleensä verbaalinen, kitkerän kuuloinen "No en minä tiedä, jotenkin se on vain niin kanamainen, mahtaako sillä olla edes mitään sanottavaakaan?" toteamus, ja naisen mielessä samalla kartoittuva treeni,- tukanvärjäys- ja total makeover-suunnitelma.
Näin se vaan useasti pakkaa olemaan, naiset tuntevat olevansa automaattisesti kilpailuasemissa muiden naisten kanssa, varsinkin niiden, joita hänelle läheiset miesyksilöt kehuvat. Miehet taas eivät myönnä tällaista käytöstä ja totta puhuen, eivät yleensä myöskään näytä sitä. Mutta kaikkihan on suhteellista, joten sitä varten päätin tehdä pienen tieteellisen tutkimuksen asian tiimoilta.
Niille, jotka haluavat tehdä saman pistokokeen, suosittelen tämän kehumiskohteen valitsemista ryhmästä X, jota kohtaan mies tuntee jonkinlaista kunnioitusta/vetoa. Keskivertomies ei pahemmin piittaa siitä, että vetistelet jonkun elokuvatähden perään, sillä elokuvathan ovat vain elokuvia elikkä satua ja se siitä. Ei ei, tutkimusta suorittaessa on todellakin paneuduttava miehen ajatusmaailmaan (mikä sinänsä on tietenkin hyvin helppoa). Yleisenä vinkkinä mainittakoon, että urheilumaailmasta löytyy oikein hyviä ehdokkaita.
Itse valitsin tietenkin jalkapallon, ja ihan hullun tuurilla tiimin, mikä oli mahdollisimman kaukana miehen omasta syntyperästä - Ruotsin. Peliä katsottaessa selailin raukean oloisena päivän lehteä (koe ei missään nimessä saa olla liian obvious, tässä ovat ne vivahteet nyt hyvin tärkeitä), toisella silmällä kuitenkin haukkana kenttää seuraten. Ljunbergin ruutuun saavuttua suljin lehden, katsoin häpeilemättä televisiota ja päästin sellaisen "Mmmmmmmm" äännähdyksen huuliltani. Kuvan siirtyessä toiseen pelaajan jatkoin tyynesti lehden lukua. Sivusilmällä huomasin miehen katsahtavan suuntaani, tuijottavan hetken, ja keskittyvän sitten taas matsiin. Muutaman minuutin päästä samaisen herran naaman ollessa ruudulla siirsin vaihdetta pykälän verran korkeammalle ja sanoin "Onpa siinä komea mies". Lehti pois käsistä, tiivistä ruudun tuijottamista.
Mies kääntyy minuun päin ja sanoo "et voi olla tosissasi, miten niin upea?". Katsettani Freddiestä kääntämättä sanon "no siis vaan komea niin kuin mies vain voi olla". Töks. Mies tuhahtaa, vaihtaa asentoa, ja sanoo "Jaa että sikspäkki saa naisessa tuollaisen reaktion aikaan, voi pyhä jysäys". "Miten niin sikspäkki, sillähän on paita päällä, en minä mitään sikspäkkejä tässä tuijottele vaan koko pakettia?". Lisää tuhinaa sohvankulmasta ja sitten klassinen "Kuule jos minä haluaisin, niin minulla olisi aivan samanlainen sikspäkki kuukaudessa!". En voinut muuta kuin revetä, miksei miehellä mennyt jakeluun, että se sikspäkki on nyt aivan viimeinen asia, mikä tässä miehessä kiinnostaa. Muutenkin hänen mielestään vaaleat miehet (nyt vertauksena ruotsalaisiin) eivät ole miehisiä (koska mies ei itse ole vaalea? Hmm). Jatkoimme pelin katselua, minä mielessäni hiljaa hihitellen, kylläpä vaan miehilläkin on joitain komplekseja, thank God.
Muutaman minuutin jälkeen, tauon alettua, mies kysyy, että onko tässä nyt sitten kyseessä mielestäni sellainen Unelmien Mies (aka Unelmies), eikö kyseisessä tapauksessa ole muka mitään kritisoitavaa? Mietin hartaasti ja sanon lopulta "Noh, on sillä jotenkin pienet korvat tohon päähän verrattuna". Mies nousee sohvalta ja poistuu kiivaasti keittiöön. Olen kuulevinani pientä marmatusta.
Että niin se vain on - ihmisiähän me kaikki olemme. Jopa Freddy Ljunberg korvinensa.
Yksi oiva esimerkki tästä on se, että naiset ottavat asiat yleensä hyvin henkilökohtaisesti siinä, missä mies ei yhdistä mitään suoraa linkkiä esimerkiksi yleisen kritiikin esittämisen ja sitä kuuntelevan naisen välillä. Useasti ei edes ole kysymys mistään kritiikin esittämisestä, mutta niin nainen sen usein kokee. Mainittakoon nyt vaikka tilanne, missä mies kehuu esimerkiksi televisioruudulle ilmestyvän naisen olemusta: toinen voi sanoa "She's stunning!", toinen taas voi murahtaa sellaisen luolamiesmäisen äännähdyksen ja on jopa yksilöitä, jotka oikein säpsähtävät kyseisestä visuaalisesta ärsykkeestä.
Mitä tekee (keskiverto) nainen? Mittailee ruudulla olevaa kuvastusta millimetrin tarkasti ja ajattelee mielessään närkästyneenä "mitä tuossa naisessa on erillaista kun minussa" (yleensä kaikki)? Naisen päässä ajatus johtaa helposti seuraavaan analyysiin: "jos miehen mielestä tämä toinen nainen on niin vastustamaton, niin varmastikin hän pitää minua aivan vastenmielisenä". Seuraava reaktio on yleensä verbaalinen, kitkerän kuuloinen "No en minä tiedä, jotenkin se on vain niin kanamainen, mahtaako sillä olla edes mitään sanottavaakaan?" toteamus, ja naisen mielessä samalla kartoittuva treeni,- tukanvärjäys- ja total makeover-suunnitelma.
Näin se vaan useasti pakkaa olemaan, naiset tuntevat olevansa automaattisesti kilpailuasemissa muiden naisten kanssa, varsinkin niiden, joita hänelle läheiset miesyksilöt kehuvat. Miehet taas eivät myönnä tällaista käytöstä ja totta puhuen, eivät yleensä myöskään näytä sitä. Mutta kaikkihan on suhteellista, joten sitä varten päätin tehdä pienen tieteellisen tutkimuksen asian tiimoilta.
Niille, jotka haluavat tehdä saman pistokokeen, suosittelen tämän kehumiskohteen valitsemista ryhmästä X, jota kohtaan mies tuntee jonkinlaista kunnioitusta/vetoa. Keskivertomies ei pahemmin piittaa siitä, että vetistelet jonkun elokuvatähden perään, sillä elokuvathan ovat vain elokuvia elikkä satua ja se siitä. Ei ei, tutkimusta suorittaessa on todellakin paneuduttava miehen ajatusmaailmaan (mikä sinänsä on tietenkin hyvin helppoa). Yleisenä vinkkinä mainittakoon, että urheilumaailmasta löytyy oikein hyviä ehdokkaita.
Itse valitsin tietenkin jalkapallon, ja ihan hullun tuurilla tiimin, mikä oli mahdollisimman kaukana miehen omasta syntyperästä - Ruotsin. Peliä katsottaessa selailin raukean oloisena päivän lehteä (koe ei missään nimessä saa olla liian obvious, tässä ovat ne vivahteet nyt hyvin tärkeitä), toisella silmällä kuitenkin haukkana kenttää seuraten. Ljunbergin ruutuun saavuttua suljin lehden, katsoin häpeilemättä televisiota ja päästin sellaisen "Mmmmmmmm" äännähdyksen huuliltani. Kuvan siirtyessä toiseen pelaajan jatkoin tyynesti lehden lukua. Sivusilmällä huomasin miehen katsahtavan suuntaani, tuijottavan hetken, ja keskittyvän sitten taas matsiin. Muutaman minuutin päästä samaisen herran naaman ollessa ruudulla siirsin vaihdetta pykälän verran korkeammalle ja sanoin "Onpa siinä komea mies". Lehti pois käsistä, tiivistä ruudun tuijottamista.
Mies kääntyy minuun päin ja sanoo "et voi olla tosissasi, miten niin upea?". Katsettani Freddiestä kääntämättä sanon "no siis vaan komea niin kuin mies vain voi olla". Töks. Mies tuhahtaa, vaihtaa asentoa, ja sanoo "Jaa että sikspäkki saa naisessa tuollaisen reaktion aikaan, voi pyhä jysäys". "Miten niin sikspäkki, sillähän on paita päällä, en minä mitään sikspäkkejä tässä tuijottele vaan koko pakettia?". Lisää tuhinaa sohvankulmasta ja sitten klassinen "Kuule jos minä haluaisin, niin minulla olisi aivan samanlainen sikspäkki kuukaudessa!". En voinut muuta kuin revetä, miksei miehellä mennyt jakeluun, että se sikspäkki on nyt aivan viimeinen asia, mikä tässä miehessä kiinnostaa. Muutenkin hänen mielestään vaaleat miehet (nyt vertauksena ruotsalaisiin) eivät ole miehisiä (koska mies ei itse ole vaalea? Hmm). Jatkoimme pelin katselua, minä mielessäni hiljaa hihitellen, kylläpä vaan miehilläkin on joitain komplekseja, thank God.
Muutaman minuutin jälkeen, tauon alettua, mies kysyy, että onko tässä nyt sitten kyseessä mielestäni sellainen Unelmien Mies (aka Unelmies), eikö kyseisessä tapauksessa ole muka mitään kritisoitavaa? Mietin hartaasti ja sanon lopulta "Noh, on sillä jotenkin pienet korvat tohon päähän verrattuna". Mies nousee sohvalta ja poistuu kiivaasti keittiöön. Olen kuulevinani pientä marmatusta.
Että niin se vain on - ihmisiähän me kaikki olemme. Jopa Freddy Ljunberg korvinensa.
Wednesday, June 11, 2008
Jalkapallo hysteriaa
Enpä olisi kuuna päivänä uskonut, että meikäläinenkin voisi vielä vanhoilla päivillään hurahtaa sellaiseenkin asiaan kuin jalkapallo. Tai no … jos siihen formulaankin on onnistunut pärähtämään niin kaipa kaikki on mahdollista. Yli kolmekymmentä vuotta elämä on sujunut oikein mukavasti ilman tätä lajia ja nyt on yhtäkkiä oksat pois jollei jokaista peliä näe. Kaikken nolointa .. haluan myös nähdä kaikki maalikoostelmat, mieluiten useaan kertaan.
Oudointahan tässä koko jutussa on se, että kymmenen vuoden jälkeen niinkin futishullussa maassa kuin Hollannissa asuneena tätä pärähtämistä ei tapahtunut siellä, vaan ihan täällä in the middle of nowheressa. Kaikkina niinä Hollannin vuosina olin aina erittäin hanakkaasti jalkapalloa vastaan, sain hirveitä skitsokohtauksia kun huomasin, että kesääni rikkoivat joko Euroopan tai maailmanmestaruuskisat, taikka vieläpä jotkut älyttömät olympialaiset. Yök, koko loma pilalla. Tämä nimittäin tarkoitti minuuttiaikataulua meidän huushollissa, mitään ei voitu tehdä tai edes ajatella niinä päivinä kun pelattiin.
Diagnoosiksi tähän asenteeseen olen päätellyt kaksi asiaa: [1] Suomen ajoilta ainoaksi todelliseksi urheiluksi laskin jääkiekon ja [2] en kestänyt sitä jengimentaliteettia Hollannissa, kun maajoukkue pelasi ja ihan kaikkien oli osallistuttava jalkapallosta puhumiseen ja sen katsomiseen, 24/7. Lisäksi myös kotini muuttui juuri näiden tournamenttien aikana hirveäksi kisastudioksi, television lähelle ei ollut mitään asiaa, kapulaa oli aivan turha edes toivoa omaan käteen ja eksä huusi ja mellasti olohuoneessa pelin tuoksinnassa sen verran kovaäänisesti, että se kuului ainakin kymmenen kilometrin päähän. Olinkin siis ihan reilusti vaan vastarannan kiiski, kaikilla tavoilla anti-football ja jos ihan tilanteen pakosta jouduin paikkaan, missä oli pakko osallistua jalkapallon joukkokatsontaan, niin olin takuuvarmasti sen toisen joukkueen puolella. Ihan vain vittuilleksani.
Ehkä syynä oli myös se, etten oikeastaan ymmärtänyt jalkapallosta sen enempää [enkä halunnut ymmärtää] ja kaiken lisäksi jääkiekkoon verrattuna peli tuntui kestävän ihan ikuisuuksia ja se kentän päästä päähänkin siirtyminenkin näytti niin kovin vaivalloiselta. Entäpä pienet jääkiekkoon kuuluvat tukkanuottaset ja sen semmoiset perinteiset käsirysyt, eihän jalkapallossa edes tapella tarpeeksi [ei varmaan kun on mehut kaikilta poissa sen iän ikuisen pallon perässä ravaamisen takia]? Ei ollut jäähyjä, ei jäähyboksia eikä maalivahtiakaan otettu kentältä pois ylivoimatilanteissa – kerrassaan kummallinen peli.
Mielestäni myös Hollannin maajoukkue pelasi [hahaa, huomatkaa asiantuntijan mielipide] huonosti kaikki peijjaiset, jotka pakosta jouduin seuraamaan. Aina siitä jaksettiin vaahdota, että kuinka mahtavia pelaajia Hollanti on tuottanut, ja siltikään koskaan nämä jumalaiset pelaajat eivät osanneet saada mitää aikaan. Myös pelityyli on mielestäni vähän liian varovaista, diggaan enemmän sellaisesta kunnon agressiivisista hyökkäyksistä, enkä niistä, mitä rakennellaan 20 minuuttia. Tulta munille vaan, sanon minä. Kantapään kautta opin myös, että hollanterit ottavat tällaiset kisatappiot erittäin raskaasti, joskus voisi mennä ihan päiviäkin siihen, kun eksä kulki ärsyyntyneenä taikka aivan poissa tolaltaan ympäriinsä. Tällöin oli aivan turha yrittää heittää mitään kevyttä läppää, oli vain parasta olla puuttumatta asiaan, muuten voisi riskeerata vaikka sellaisen tunnin mittaisen selvityksen “siitä ja siitä paitsiosta” ja “saatanallisesta tuomarista”.
Joka tapauksessa nyt EK kisojen alettua tunsin kummallista, noh, jopa sairaalloista vetoa katsella miten pallo kulkee. Olin sopinut muutaman hollantilaisen ystäväni kanssa, että Hollannin peli katsotaan yhdessä ja niinpä raahauduimme Emirates Golf Clubille, minne oli rakennettu tyypillinen oranssi peliluola. Pelin alkaessa oranssifaneja oli koko baari pullollaan ja voi sitä mekkalaa ja huutoa, kun van Nistelrooy teki ensimmäisen maalin. NOLOINTA koko jutussa oli se, että minähän siellä huusin aivan päällimmäisenä, viuhtoen käsillä ilmaa, kiroillen, pyörien tuolilla kuin rusina. AIVAN hermona [no ettei vaan tulisi takkiin]. Selostin ihan kovaan ääneen koko pelin, annoin neuvoja joukkueelle, haukuin italialaisia, uhosin tuomarille … very embarrassing indeed.
Ja nyt
Jos tilanne jatkuu, niin perjantaina olen aivan varmasti jonkun oranssikrääsän omistaja …
Sunday, June 8, 2008
Istanbul
Vähän myöhässä, kuten aina, mutta as promised, tässä pientä matkarapoa Istanbulista. Kaupunki osoittautui aivan fantastiseksi, jotenkin en oikein tiennyt mitä odottaa mutta en ainakaan niin kaunista ja hyvin organisoitua paikkaa kuin miksi Istanbul osoittautui. Hieno sekoitus vanhaa ja uutta ja tietenkin upeat ilmat (+25 elikkä ei sitä ainaista tuskanhikeä) auttoivat asiaan.
Olinkin saanut ennen lähtöä vinon pinon vinkkejä lukuisilta ihmisiltä (kiitos T!!) ja parhaan mukaani yritin niitä toteuttaa. En oikeastaan ole mikään kulttuurikohteissa ravaaja, tietenkin jotkut nähtävyydet kiinnostavat (sen verran, että niiden vierellä saa sen pakollisen todistusaineisto-kuvan otettua), mutta useimmiten tykkään vaan hengata kaupungeissa ja imeä niiden ilmapiiriä sisuksiini. Minua ei siis saa kirveelläkään millekkään monipäiväisille museokierroksille ja jopa Istanbulissa tuli ne oletettavimmat jutut pikaisesti katsastettua, elikkä Hagia Sofia, Sininen Moskeija ja Grand Bazaar. Kaupunki on pullollaan mitä upeampia palatseja ynnä muuta mutta neljä päivää oli semmoiseen ruljanssiin liian lyhyt.
Heti ensimmäisenä iltana onnistuimme tunaroimaan oikein kunnolla. Hotellimme lähistöllä piti oleman muutama oikein kiva baari joita sitten lähdimme saman tien metsästämään. Isolla kävelykadulla päätimme kysäistä eräältä mieheltä, että missä "se ja se" baari on. Mies ei ymmärtänyt englantia (tämä oli itseasiassa hyvin yleistä Istanbulissa, harvat tuntuivat osaavan englantia) mutta ei hätää, hän pyysi heti kaveriaan hakemaan taas jonkun toisen, ketä osasi englantia (toinen pointti: turkkilaiset ovat äärettömän ystävällisiä ja avuliaita). Kyseinen mies sanoi "yes, yes, I know" ja käski meidän seurata häntä. Köpöttelimme jollekkin sivukadulle, hieman kyräilevän epäluuloisina, kunnen mies paukahti erään kuppilan ovesta sisään ja viittoi iloisesti meitä seuraamaan häntä. Baarin astuessamme ensimmäinen asia, mikä mieleeni tuli, oli jonkinlainen erittäin kämähtänyt coffee shop Amsterdamista. Paikka haisi märälle koiralle ja oli sellainen tunnelia muistuttava putkilo. Ei missään nimessä se hip ja happening Nu Pera, mitä olimme metsästämässä. N tarttuu minua käteen ja sanoo "ääääh luuletko tämän todella olevan se baari", johon minä "Hmmmm ei". Ennenkuin ehdimme tehdä tai sanoa mitään, baarimikko oli jo vetäissyt meille tuolit pöydän viereen ja meidät sinne kuskannut mies pyysi meitä istumaan.
Jotenkin amismaisesti minulle tuli vain sellainen olo, että olemme todella epäystävällisiä jos nyt vain käännymme kannoillamme ja häivymme ovesta ulos. Katsoin N:a anovasti silmiin ja sanoin "jos otettais vaikka yksi tässä ja jatketaan sitten". Hyvä, Pera kaljaa (selittää ehkä myös miehen väärinymmärryksen) kannettiin eteemme ja aloimme varovaisesti katsella ympärillemme. Miten ollakkaan, olimme päätyneet jonkin asteiseen strippibaariin, tai no, ainakin pienen huoneen perällä oli lava, millä seisoi neljä elämäänsä kyllästynyttä vetyperoksidiblondia purukumia mässyttämässä - ei kuitenkaan alasti vaan sellaisissa yhdeksänkymmentäluvun alun asusteissa. Yritimme keskustella saattajamme kanssa muutaman sanan, mutta valitettavasti hänenkin englanninkielen taitonsa oli hyvin rajoitteinen joten erehdyin kysymään puhuuko poika kenties arabiaa (as if I would). Ei, mutta hänen ystävänä kylläkin ja samassa mies viheltää yhden nurkkapöydässä patsastelevan tanssijan luoksemme. Tyttö saapui pöytäämme ja N alkoi puhua hänen kanssaan arabian ja ranskan sekoitusta. Samira oli Tunisiasta kotoisin ja muutaman kuukauden Istanbulissa "tekemässä bisnestä". Keskustelimme pitkät tovet hänen bisneksistään ja elämästä Istanbulissa ja jossain vaiheessa huomasin, että tyttösen kuppi oli tyhjä joten kysyin, haluaisiko hän kenties jotain juotavaa. S tilasi roseeta ja jatkoimme rupattelua. Meidän yhdet kaljat kasvoivat kolmeksi, neljäksi ja tottakai siinä sivussa myös seurueemme muutkin saivat suunkostuketta.
Erityisen huvittavaa oli se, että kun baariin astui miehiä sisälle, kaikki mimmit hyppäsivät lavalle ja alkoivat keikuttaa periään oikein urakalla. Yhtäkään naisista ei voinut kutsua edes hyvällä tahdolla kauniiksi ja kaikkien ilmeet olivat niin tympääntyneitä, että huoneen tapetitkin näyttivät paremminvoivilta. Pian miesten istuuduttua baarin pomo lisäsi pöydän viereen tuoleja ja katras tanssijoita siirtyi pöytään. Useasti kuitenkin muutaman minuutin päästä tytöt siirtyivät pikaisesti huoneen toiselle puolelle ja näyttivät, jos mahdollista, vielä tympääntyneimmiltä. Kysyinkin, että mikäs kuvio tässä on oikein menossa, enkö vaan ymmärrä paikallista riiausta, ja niin minulle selitettiin, että miesten odotettiin maksavan naisten drinksut. Mitä yksi drinksu maksoi? 25 euroa!!!! Sitä saatanan hapanta kotikellarissa väännettyä roseeta, jota Samirakin oli jo hörppinyt muutaman lasin. Kysyin, että maksaako Samiran lasi yhtä paljon, ja saattajamme sanoi "yes, mutta ehkä te voitte saada alennusta kun olette minun kanssani". My ass!!! Siis miksi me muka maksettaisiin 25 euroa siitä, että Samira rupatteli meidän kanssa jonninjoutavia, eihän me edes oltu piparia jahtaamassa.
Tässä vaiheessa päätin pyytää laskun ja sitä tuli toimittamaan paikan omistaja, harmaahapsinen vanhus. Ensimmäinen pyyntö oli 220 euroa jolloin en voinut olla pyrskähtämästä nauruun. Hysteeriseen sellaiseen. Hyvin pian onneksi tajusin, että tässä olisi nyt ihan oikeasti käytettävä niitä "maassa maan tavalla" tinkimissääntöjä ja pyysin ystävällisesti pappaa istumaan vastapäätäni. Aloitimme kovan tinkimisen, minkä aikana muistin tietenkin useasti ylistää hänen aivan mahtavaa establishmenttia, viinojen laadukkutta ja ystävällistä ilmapiiriä, kuitenkin pysyen tiukasti neuvottelulinjalla. Tähän sessioon kului noin kaksikymmentä minuuttia, minkä aikana hän nousi kolme kertaa seisomaan, eletti käsillään kuinka minä tarjouksellani puukotin häntä sydämeen ja jonka aikana minä tein suurinpiirtein samat kuviot, kunnes pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että oikeastaan 75 euroa on aivan hyvä korvaus juomistamme. Laskun maksettuamme pöytäämme kannettiin vielä yhdet cocktailit ja sitten saimmekin poistua paikalta. Suoraan hotelliin, herpaantuneina nauramaan meidän "globe trotterien" mokailuja.
Perjantaiksi olimme ohjelmoineet ne pakolliset moskeijat ynnä muut ja tietenkin pienen risteilyn Bosporuksella. Kolmen kieppeillä rantauduimme Ortaköyhin, mikä oli mielestäni koko matkan paras paikka, aivan ihana pieni alue rannan vieressä, täynnä terasseja, värikkäitä taloja ja pieniä kauppoja. Kalllistimme muutaman kupposen lounaan ohella House Cafessa ja siirryimme sitten erään vanhan talon kattoterassille polttamaan shishaa (ikävä kyllä olen unohtanut jutun turkkilaisen nimen). Oli ihanaa nauttia normaalista ilmasta ja väreistä, meren ja taivaan sinisyydesta, puiden vihreydestä ja kukkien loistosta - joka kerta kun olen Dubaista pois, huomaan kuinka väritön pläntti tämä oikeastaan on.
Illalla, tietenkin edellisiltaa korvaten, piti tehdä kunnon bilekierros. Ensiksi suunnattiin Reinaan, mistä kaikki olivat vaahdonneet tuhansia kertoja. Kauniilla paikalla, näytti oikein chiquelta mutta ei minun paikkani. En vaan diggaa paikoista, missä ihmiset seisovat viimeisen päälle laitettuna ja näyttävät siltä, että ovat seipään nielleitä. Aivan sama kuinka hottia hotimpi paikka, minua ei saa kirveellakään viihtymään näissä mestoissa. Kiristelimme siellä sitten aikamme, tuli jopa niin kylmä, että sain sellaisen kivan fleeceviltin lainaksi...
Näköala Reinasta:
Seuraavaksi siirryimme Anjeliqueen, joka on Ortaköyssä, myöskin aivan Bosporuksen tuntumassa. Aivan Dubain tyylinen klubi, ei mitään valittamista muuta kuin se, että taas vain patsastelevia ihmisiä ja musiikki niin kovalla, ettei saanut sanastakaan selvää. Joimme muutamat paukut ja päätimme luovuttaa siltä erältä ja painua hotellille pehkuihin.
Lauantaina kävelimme Taksimilla ympyrää ja löysimme vihdoin aivan ihanan pienen (ja erittäin jyrkän) kadun nimeltä Cezavir (?), täynnä pieniä ravintoloita ja yksi toistaan värikkäimpiä taloja. Köllöttelimme terasilla auringosta nauttien ja ohi soljuvia ihmisiä tuijottaen. Tämä paikka oli Ortaköyn ohella ehdoton suosikkini.
Kiersimme myös muutaman isoimman ostarin mutta shoppailun puolesta Istanbul ei pahemmin eronnut Dubaista elikkä hampaita kiristellen oli pakko myöntää, että tältä lomalta ei pahemmin mitään uusia löytöjä irronnut. Ostoskeskuksista löytyi aivan samat liikkeet ja rätit ja lumput kuin täältäkin, ja kuten myös Dubaissa, minua risoi se Gucci/LV/Dior liikkeiden paljous. Olisi kivaa nähdä jotain erillaista ja varsinkin sellaista, mikä ei maksaisi järjettömiä hintoja.
Lauantai-illan huipentuma oli hamam (kylpylä) vierailu. Hotelissamme oli oma hamam, jonne tietenkin ryysimme päivän vaelluksen jälkeen ja tilasimme perinteiset kuuraukset. Kummallakaan meistä ei ollut uikkareita mukana, mutta tämä oli ihan "no problemo" ja saimme sellaiset saria muistuttavat vaateliinat, jotka käärimme vartaloidemme peitteeksi. N halusi välttämättä, että teemme hoidon samaan aikaan ja ajatus vaikutti silloin vielä ihan hyvältä. Kunnes makasimme siinä vieritysten marmorilaatalla hikoilemassa ja kaksi pesijää saapuivat. Mies hänelle ja nainen minulle. Ainoastaan minun pesijäni tempaisi noin vain vaateliinan (mihin olin muuten kääriytynyt kuin silakkarullaan) lantiolleni ja kysyi, että ei kai neitiä haittaa? Olin niin shokissa (I'm so prude) etten saanut sanaakaan kurkustani ja niinpä hän alkoi kovalla tohinalla jynssäämään yläruumistani - miespesijän seistessä kymmenen sentin päässä. Suljin silmäni ja yritin hokea itselleni "näkeväthän nämä ihmiset joka päivä tissejä, ei tässä mitään hätää", mutta silti oli olo hyvin, hyvin, epämiellyttävä. Ehkäpä olen jo samastunut Dubaihin siinä määrin, että pelkkä ajatus alastomuudesta saa paniikkikohtauksen päälle.
Hamamhoito oli loppujen lopuksi kuitenkin aivan loistava (niin perusteellinen, että seuraavalla kerralla kun makasin uima-altaalla poltin itseni kuin Camping-makkaran) ja sen jälkeen oli olo sen verran raukea, että päätimme ottaa ihan "pienet" nokoset ja heräsimme kello kaksi yöllä. Ei muuta kuin kylkeä kääntämään ja lisää unta pollaan.
Sunnuntaina kiersimme vielä epätoivoissamme muutamia kauppoja ja päädyimme Bebekiin lounaalle. Yleisesti ottaen kaikki ruoka, mitä Istanbulissa söin, oli aivan loistavaa ja erityisesti turkkilainen ruoka on mielestäni hyvin makoisaa. Verrattuna näihin libanonilaisiin safkoihin, mitä Dubaissa tunkee joka tuutista ulos, turkkilainen ruoka on paljon maukkaampaa. Kävelimme vielä pitkän pätkän Bosporuksen rannalla ja sitten olikin aika lähteä lentokentälle. Takaisin menen takuuvarmasti ja en voi muuta kuin suositella kaupunkia kaikille.
Olinkin saanut ennen lähtöä vinon pinon vinkkejä lukuisilta ihmisiltä (kiitos T!!) ja parhaan mukaani yritin niitä toteuttaa. En oikeastaan ole mikään kulttuurikohteissa ravaaja, tietenkin jotkut nähtävyydet kiinnostavat (sen verran, että niiden vierellä saa sen pakollisen todistusaineisto-kuvan otettua), mutta useimmiten tykkään vaan hengata kaupungeissa ja imeä niiden ilmapiiriä sisuksiini. Minua ei siis saa kirveelläkään millekkään monipäiväisille museokierroksille ja jopa Istanbulissa tuli ne oletettavimmat jutut pikaisesti katsastettua, elikkä Hagia Sofia, Sininen Moskeija ja Grand Bazaar. Kaupunki on pullollaan mitä upeampia palatseja ynnä muuta mutta neljä päivää oli semmoiseen ruljanssiin liian lyhyt.
Heti ensimmäisenä iltana onnistuimme tunaroimaan oikein kunnolla. Hotellimme lähistöllä piti oleman muutama oikein kiva baari joita sitten lähdimme saman tien metsästämään. Isolla kävelykadulla päätimme kysäistä eräältä mieheltä, että missä "se ja se" baari on. Mies ei ymmärtänyt englantia (tämä oli itseasiassa hyvin yleistä Istanbulissa, harvat tuntuivat osaavan englantia) mutta ei hätää, hän pyysi heti kaveriaan hakemaan taas jonkun toisen, ketä osasi englantia (toinen pointti: turkkilaiset ovat äärettömän ystävällisiä ja avuliaita). Kyseinen mies sanoi "yes, yes, I know" ja käski meidän seurata häntä. Köpöttelimme jollekkin sivukadulle, hieman kyräilevän epäluuloisina, kunnen mies paukahti erään kuppilan ovesta sisään ja viittoi iloisesti meitä seuraamaan häntä. Baarin astuessamme ensimmäinen asia, mikä mieleeni tuli, oli jonkinlainen erittäin kämähtänyt coffee shop Amsterdamista. Paikka haisi märälle koiralle ja oli sellainen tunnelia muistuttava putkilo. Ei missään nimessä se hip ja happening Nu Pera, mitä olimme metsästämässä. N tarttuu minua käteen ja sanoo "ääääh luuletko tämän todella olevan se baari", johon minä "Hmmmm ei". Ennenkuin ehdimme tehdä tai sanoa mitään, baarimikko oli jo vetäissyt meille tuolit pöydän viereen ja meidät sinne kuskannut mies pyysi meitä istumaan.
Jotenkin amismaisesti minulle tuli vain sellainen olo, että olemme todella epäystävällisiä jos nyt vain käännymme kannoillamme ja häivymme ovesta ulos. Katsoin N:a anovasti silmiin ja sanoin "jos otettais vaikka yksi tässä ja jatketaan sitten". Hyvä, Pera kaljaa (selittää ehkä myös miehen väärinymmärryksen) kannettiin eteemme ja aloimme varovaisesti katsella ympärillemme. Miten ollakkaan, olimme päätyneet jonkin asteiseen strippibaariin, tai no, ainakin pienen huoneen perällä oli lava, millä seisoi neljä elämäänsä kyllästynyttä vetyperoksidiblondia purukumia mässyttämässä - ei kuitenkaan alasti vaan sellaisissa yhdeksänkymmentäluvun alun asusteissa. Yritimme keskustella saattajamme kanssa muutaman sanan, mutta valitettavasti hänenkin englanninkielen taitonsa oli hyvin rajoitteinen joten erehdyin kysymään puhuuko poika kenties arabiaa (as if I would). Ei, mutta hänen ystävänä kylläkin ja samassa mies viheltää yhden nurkkapöydässä patsastelevan tanssijan luoksemme. Tyttö saapui pöytäämme ja N alkoi puhua hänen kanssaan arabian ja ranskan sekoitusta. Samira oli Tunisiasta kotoisin ja muutaman kuukauden Istanbulissa "tekemässä bisnestä". Keskustelimme pitkät tovet hänen bisneksistään ja elämästä Istanbulissa ja jossain vaiheessa huomasin, että tyttösen kuppi oli tyhjä joten kysyin, haluaisiko hän kenties jotain juotavaa. S tilasi roseeta ja jatkoimme rupattelua. Meidän yhdet kaljat kasvoivat kolmeksi, neljäksi ja tottakai siinä sivussa myös seurueemme muutkin saivat suunkostuketta.
Erityisen huvittavaa oli se, että kun baariin astui miehiä sisälle, kaikki mimmit hyppäsivät lavalle ja alkoivat keikuttaa periään oikein urakalla. Yhtäkään naisista ei voinut kutsua edes hyvällä tahdolla kauniiksi ja kaikkien ilmeet olivat niin tympääntyneitä, että huoneen tapetitkin näyttivät paremminvoivilta. Pian miesten istuuduttua baarin pomo lisäsi pöydän viereen tuoleja ja katras tanssijoita siirtyi pöytään. Useasti kuitenkin muutaman minuutin päästä tytöt siirtyivät pikaisesti huoneen toiselle puolelle ja näyttivät, jos mahdollista, vielä tympääntyneimmiltä. Kysyinkin, että mikäs kuvio tässä on oikein menossa, enkö vaan ymmärrä paikallista riiausta, ja niin minulle selitettiin, että miesten odotettiin maksavan naisten drinksut. Mitä yksi drinksu maksoi? 25 euroa!!!! Sitä saatanan hapanta kotikellarissa väännettyä roseeta, jota Samirakin oli jo hörppinyt muutaman lasin. Kysyin, että maksaako Samiran lasi yhtä paljon, ja saattajamme sanoi "yes, mutta ehkä te voitte saada alennusta kun olette minun kanssani". My ass!!! Siis miksi me muka maksettaisiin 25 euroa siitä, että Samira rupatteli meidän kanssa jonninjoutavia, eihän me edes oltu piparia jahtaamassa.
Tässä vaiheessa päätin pyytää laskun ja sitä tuli toimittamaan paikan omistaja, harmaahapsinen vanhus. Ensimmäinen pyyntö oli 220 euroa jolloin en voinut olla pyrskähtämästä nauruun. Hysteeriseen sellaiseen. Hyvin pian onneksi tajusin, että tässä olisi nyt ihan oikeasti käytettävä niitä "maassa maan tavalla" tinkimissääntöjä ja pyysin ystävällisesti pappaa istumaan vastapäätäni. Aloitimme kovan tinkimisen, minkä aikana muistin tietenkin useasti ylistää hänen aivan mahtavaa establishmenttia, viinojen laadukkutta ja ystävällistä ilmapiiriä, kuitenkin pysyen tiukasti neuvottelulinjalla. Tähän sessioon kului noin kaksikymmentä minuuttia, minkä aikana hän nousi kolme kertaa seisomaan, eletti käsillään kuinka minä tarjouksellani puukotin häntä sydämeen ja jonka aikana minä tein suurinpiirtein samat kuviot, kunnes pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että oikeastaan 75 euroa on aivan hyvä korvaus juomistamme. Laskun maksettuamme pöytäämme kannettiin vielä yhdet cocktailit ja sitten saimmekin poistua paikalta. Suoraan hotelliin, herpaantuneina nauramaan meidän "globe trotterien" mokailuja.
Perjantaiksi olimme ohjelmoineet ne pakolliset moskeijat ynnä muut ja tietenkin pienen risteilyn Bosporuksella. Kolmen kieppeillä rantauduimme Ortaköyhin, mikä oli mielestäni koko matkan paras paikka, aivan ihana pieni alue rannan vieressä, täynnä terasseja, värikkäitä taloja ja pieniä kauppoja. Kalllistimme muutaman kupposen lounaan ohella House Cafessa ja siirryimme sitten erään vanhan talon kattoterassille polttamaan shishaa (ikävä kyllä olen unohtanut jutun turkkilaisen nimen). Oli ihanaa nauttia normaalista ilmasta ja väreistä, meren ja taivaan sinisyydesta, puiden vihreydestä ja kukkien loistosta - joka kerta kun olen Dubaista pois, huomaan kuinka väritön pläntti tämä oikeastaan on.
Illalla, tietenkin edellisiltaa korvaten, piti tehdä kunnon bilekierros. Ensiksi suunnattiin Reinaan, mistä kaikki olivat vaahdonneet tuhansia kertoja. Kauniilla paikalla, näytti oikein chiquelta mutta ei minun paikkani. En vaan diggaa paikoista, missä ihmiset seisovat viimeisen päälle laitettuna ja näyttävät siltä, että ovat seipään nielleitä. Aivan sama kuinka hottia hotimpi paikka, minua ei saa kirveellakään viihtymään näissä mestoissa. Kiristelimme siellä sitten aikamme, tuli jopa niin kylmä, että sain sellaisen kivan fleeceviltin lainaksi...
Näköala Reinasta:
Seuraavaksi siirryimme Anjeliqueen, joka on Ortaköyssä, myöskin aivan Bosporuksen tuntumassa. Aivan Dubain tyylinen klubi, ei mitään valittamista muuta kuin se, että taas vain patsastelevia ihmisiä ja musiikki niin kovalla, ettei saanut sanastakaan selvää. Joimme muutamat paukut ja päätimme luovuttaa siltä erältä ja painua hotellille pehkuihin.Lauantaina kävelimme Taksimilla ympyrää ja löysimme vihdoin aivan ihanan pienen (ja erittäin jyrkän) kadun nimeltä Cezavir (?), täynnä pieniä ravintoloita ja yksi toistaan värikkäimpiä taloja. Köllöttelimme terasilla auringosta nauttien ja ohi soljuvia ihmisiä tuijottaen. Tämä paikka oli Ortaköyn ohella ehdoton suosikkini.
Kiersimme myös muutaman isoimman ostarin mutta shoppailun puolesta Istanbul ei pahemmin eronnut Dubaista elikkä hampaita kiristellen oli pakko myöntää, että tältä lomalta ei pahemmin mitään uusia löytöjä irronnut. Ostoskeskuksista löytyi aivan samat liikkeet ja rätit ja lumput kuin täältäkin, ja kuten myös Dubaissa, minua risoi se Gucci/LV/Dior liikkeiden paljous. Olisi kivaa nähdä jotain erillaista ja varsinkin sellaista, mikä ei maksaisi järjettömiä hintoja.Lauantai-illan huipentuma oli hamam (kylpylä) vierailu. Hotelissamme oli oma hamam, jonne tietenkin ryysimme päivän vaelluksen jälkeen ja tilasimme perinteiset kuuraukset. Kummallakaan meistä ei ollut uikkareita mukana, mutta tämä oli ihan "no problemo" ja saimme sellaiset saria muistuttavat vaateliinat, jotka käärimme vartaloidemme peitteeksi. N halusi välttämättä, että teemme hoidon samaan aikaan ja ajatus vaikutti silloin vielä ihan hyvältä. Kunnes makasimme siinä vieritysten marmorilaatalla hikoilemassa ja kaksi pesijää saapuivat. Mies hänelle ja nainen minulle. Ainoastaan minun pesijäni tempaisi noin vain vaateliinan (mihin olin muuten kääriytynyt kuin silakkarullaan) lantiolleni ja kysyi, että ei kai neitiä haittaa? Olin niin shokissa (I'm so prude) etten saanut sanaakaan kurkustani ja niinpä hän alkoi kovalla tohinalla jynssäämään yläruumistani - miespesijän seistessä kymmenen sentin päässä. Suljin silmäni ja yritin hokea itselleni "näkeväthän nämä ihmiset joka päivä tissejä, ei tässä mitään hätää", mutta silti oli olo hyvin, hyvin, epämiellyttävä. Ehkäpä olen jo samastunut Dubaihin siinä määrin, että pelkkä ajatus alastomuudesta saa paniikkikohtauksen päälle.
Hamamhoito oli loppujen lopuksi kuitenkin aivan loistava (niin perusteellinen, että seuraavalla kerralla kun makasin uima-altaalla poltin itseni kuin Camping-makkaran) ja sen jälkeen oli olo sen verran raukea, että päätimme ottaa ihan "pienet" nokoset ja heräsimme kello kaksi yöllä. Ei muuta kuin kylkeä kääntämään ja lisää unta pollaan.
Sunnuntaina kiersimme vielä epätoivoissamme muutamia kauppoja ja päädyimme Bebekiin lounaalle. Yleisesti ottaen kaikki ruoka, mitä Istanbulissa söin, oli aivan loistavaa ja erityisesti turkkilainen ruoka on mielestäni hyvin makoisaa. Verrattuna näihin libanonilaisiin safkoihin, mitä Dubaissa tunkee joka tuutista ulos, turkkilainen ruoka on paljon maukkaampaa. Kävelimme vielä pitkän pätkän Bosporuksen rannalla ja sitten olikin aika lähteä lentokentälle. Takaisin menen takuuvarmasti ja en voi muuta kuin suositella kaupunkia kaikille.
Wednesday, May 28, 2008
Catchy
Oletko joskus haaveillut omasta yrityksestä, sellaisesta kivasta rahasammosta, jossa voisi tehdä töikseen vain juuri sellaisia asioita, mistä itse diggaa ... kenenkään komentelematta? Itse en ole koskaan tällaisesta ajatuksesta kovinkaan lämmennyt, ehkä senkin takia, että omassa perheessäni ollaan oltu yksityisyrittäjiä (koominen sana muuten, yritetään niin prkleesti ja vielä yksin) ja muistan hyvin kuinka se työ kesti 24h vuorokaudessa.
Joka tapauksessa opintojeni aikana olen monasti joutunut lukemaan ja analysoimaan sitä, mikä määrittelee hyvän ja onnistuneen liikeidean. Asiaan liittyy tuhansia asioita, joista useat ovat juuri niin olemattoman tuntuisia, ettei niitä normaalielämässä edes pysähdy miettimään. Esimerkkinä nyt vaikka markkinointi ja se, miten tuote saadaan iskoistumaan kuluttajien mieleen. Mikä on firman nimi, minkä tyyppisille ihmisille tuote suunnataan ja erityisen hyvänä pointtina, millainen on firman logo.
Logo on kuulkaa perkeleen tärkeä juttu, mikä sen parempaa kuin se, että ihmismassat tunnistavat jostain epämääräisestä tuherruksesta juuri sinun firmasi ja sen, ah niin täydellisen, tuotteen. Logon luomisessa voi näpsäkästi kulua vaikka kuukausia ja useasti sitä varten hankitaan ihan sellainen koulutettu logo-insinööri, joka voi sitten kulmat kurtussa pureskella tätä pähkinää ja laatia sata A4:sta moodboardeja.
Näin siis yleensä. Dubaissa tällaiseen ei kuitenkaan tarvitse kuluttaa hetkeäkään aikaa, sillä täällä firman perustaminen käy suhteellisen äkäisesti. Täällä ei turhaan aikaa kuluteta mihinkään asioiden pohdiskeluun, todetaan vaan, että "tässähän on ihan porsaan (hui) mentävä markkinareikä" ja sitten vaan puulaki pystyyn. Laadusta ei missään nimessä aleta murehtia, sillä suurin osa ihmisistä ei edes tiedä mitä sana laatu tarkoittaa (kyllä, aavikolla quantity on parempaa kuin quality) ja se loppuosa ihmisistä poistuu kuitenkin pelipaikoilta muutaman vuoden sisällä, elikkä why bother?
Itseasiassa mielestäni tässä koko laadun puutteessa kytee suurin ongelma Dubain todellisessa menestymisessä. Suurin osa täällä työskentelevistä ihmisistä on halpatyövoimaa, mitä hyväksikäytetään sellaiseen tahtiin, että on aivan turha kuvitella heidän tuottavan mitään muuta kuin minimin minimi. Olosuhteet eivät todellakaan ole suotuisat siihen, että ihmiset osoittaisivat edes jonkinasteista halua edetä asioissa, pakon sanelemana mennään siitä, missä aita on matalin. Populaa on joka paikassa mitä ihmeellisimmissä "työkuvioissa", kuten nyt esimerkiksi ne parka raukat, ketkä lakaisevat hiekkaa maantieltä. Hollannissa on sanonta "kuivata lattioita hanat auki" ja se sopii oikein hyvin myös tähän hiekkapuljuun.
Noh, tulipa taas vähän vaellettua pääpointista ... tuli tämä vaan mieleen tänä aamuna kun ajelin töihin. Liikennevaloissa edessäni oli valkoinen paku, jonka takaikkunassa oli iso mainos palveluista joita tämä firma tarjoaa - jos haluat kuskata ihmisiä jonnekkin, niin soittoa vaan tähän firmaan ja homma hoituu silmänräpäyksessä. Vaan olipa firman perustaja keksinyt oikein oivan sähköpostiosoitteenkin niille, jotka halusivat lisää infoa palveluista:
RIDETOGETHER_DIETOGETHER785 at whateva
Että semmoista. Mahtaa olla postiloota tukossa kun kaikki hinkuaa tämän kärryn kyytiin...
Joka tapauksessa opintojeni aikana olen monasti joutunut lukemaan ja analysoimaan sitä, mikä määrittelee hyvän ja onnistuneen liikeidean. Asiaan liittyy tuhansia asioita, joista useat ovat juuri niin olemattoman tuntuisia, ettei niitä normaalielämässä edes pysähdy miettimään. Esimerkkinä nyt vaikka markkinointi ja se, miten tuote saadaan iskoistumaan kuluttajien mieleen. Mikä on firman nimi, minkä tyyppisille ihmisille tuote suunnataan ja erityisen hyvänä pointtina, millainen on firman logo.
Logo on kuulkaa perkeleen tärkeä juttu, mikä sen parempaa kuin se, että ihmismassat tunnistavat jostain epämääräisestä tuherruksesta juuri sinun firmasi ja sen, ah niin täydellisen, tuotteen. Logon luomisessa voi näpsäkästi kulua vaikka kuukausia ja useasti sitä varten hankitaan ihan sellainen koulutettu logo-insinööri, joka voi sitten kulmat kurtussa pureskella tätä pähkinää ja laatia sata A4:sta moodboardeja.
Näin siis yleensä. Dubaissa tällaiseen ei kuitenkaan tarvitse kuluttaa hetkeäkään aikaa, sillä täällä firman perustaminen käy suhteellisen äkäisesti. Täällä ei turhaan aikaa kuluteta mihinkään asioiden pohdiskeluun, todetaan vaan, että "tässähän on ihan porsaan (hui) mentävä markkinareikä" ja sitten vaan puulaki pystyyn. Laadusta ei missään nimessä aleta murehtia, sillä suurin osa ihmisistä ei edes tiedä mitä sana laatu tarkoittaa (kyllä, aavikolla quantity on parempaa kuin quality) ja se loppuosa ihmisistä poistuu kuitenkin pelipaikoilta muutaman vuoden sisällä, elikkä why bother?
Itseasiassa mielestäni tässä koko laadun puutteessa kytee suurin ongelma Dubain todellisessa menestymisessä. Suurin osa täällä työskentelevistä ihmisistä on halpatyövoimaa, mitä hyväksikäytetään sellaiseen tahtiin, että on aivan turha kuvitella heidän tuottavan mitään muuta kuin minimin minimi. Olosuhteet eivät todellakaan ole suotuisat siihen, että ihmiset osoittaisivat edes jonkinasteista halua edetä asioissa, pakon sanelemana mennään siitä, missä aita on matalin. Populaa on joka paikassa mitä ihmeellisimmissä "työkuvioissa", kuten nyt esimerkiksi ne parka raukat, ketkä lakaisevat hiekkaa maantieltä. Hollannissa on sanonta "kuivata lattioita hanat auki" ja se sopii oikein hyvin myös tähän hiekkapuljuun.
Noh, tulipa taas vähän vaellettua pääpointista ... tuli tämä vaan mieleen tänä aamuna kun ajelin töihin. Liikennevaloissa edessäni oli valkoinen paku, jonka takaikkunassa oli iso mainos palveluista joita tämä firma tarjoaa - jos haluat kuskata ihmisiä jonnekkin, niin soittoa vaan tähän firmaan ja homma hoituu silmänräpäyksessä. Vaan olipa firman perustaja keksinyt oikein oivan sähköpostiosoitteenkin niille, jotka halusivat lisää infoa palveluista:
RIDETOGETHER_DIETOGETHER785 at whateva
Että semmoista. Mahtaa olla postiloota tukossa kun kaikki hinkuaa tämän kärryn kyytiin...
Monday, May 26, 2008
Medikaatio mökötys
Olen tästä useasti ennenkin jo vaahdonnut, mutta minulla on vaan aina erityisen kusetettu olo sen jälkeen, kun tulen kotiin lääkäriltä. Käyn lääkärissä ehkä kaksi kertaa vuodessa ja silloinkin olen yleensä koonnut sellaisen pienen listan asioita, mitkä ovat mielessäni pyörineet edeltävän kerran jälkeen. Mielestäni siis oikein hyvin organisoitua ja etenkin terveydenhuoltoa säästävä tapa toimia, eikö?
Tällä kerralla otin härkää sarvista kiinni kahden asian takia. Ensinnäkin, Istanbulin keikan jäljiltä alaselkäni oli aivan tuusan nuuskana, enkä oikein pystynyt tekemään mitään. Seisominen oli helvetistä, makoilu tuskastutti ja istuminenkin vihloi sen verran, että lyhyet ripsenikin siinä suoristuivat. Hälyttävä huomio senkin takia, että tämä on vain osoitus siitä, kuinka laiskaksi olen Dubaissa asumisen aikana muuttunut ja kuinka vähän (lue: ei yhtään) täällä tulee käveltyä. Kolme päivää edestakaisin Istanbulin kukkuloita ja olo oli kuin olisi jonkun triathlonin vedellyt. Selkä jumissa, pohkeet hapoissa ja varpaat ruvella. Selkä nyt on ollut samanlainen kiukuttelija viimeiset viisitoista vuotta selkälevyn pullistuman ansiosta, mutta usein menee sentään kuukausia ennen kuin oireet alkavat taas ilmaantua.
Probleema kakkonen oli selässäni olevat pari valkoista länttiä. Huomasin ne Thaimaassa, mutta toisaalta ne olisivat voineet olla siellä viimeiset kymmenen vuotta, kuinka usein sitä ihminen omaa selkäänsä tuijottaa? Kuittasin ne pigmenttihäiriöksi, kunnes eräs ystäväni alkoi viime viikonloppuna uhota jostain sienistä ja homeista. Sen jälkeen en saanut oikein yöuntakaan kun ajattelin sänkyyni leviäviä pienen pieniä herkkusieniä (kuten ymmärrätte, olen kovin hygieeninen näiden miljoonien kissankarvojen keskellä).
Listan alapäässä oli sellainen pienen pieni sekalaista-osasto, mihin piti kuuluman seuraavat kysymykset, ainoastaan unohdin ne sedälle esittää:
Nyt vihdoin asiaan, tämän koko postauksen pointtiin: lääkityspuoleen. Suomalaiseen tapaan olen sitä mieltä, että jos lääkärille asti on menty ja oikein vaivaakin on, niin totta hitossa niihin vaivoihin on saatava oikein asiaankuuluvat ja jytyt rohdot. Mitä minä saan? Särkylääkkeitä, jotka olisin itsekkin voinut hakea apteekista ilman mitään reseptejä ja jotain spraytä, jota on ruiskuteltava kaksi viikkoa selkään. Ei ole jutussa mitään marginaalia!
Huomatkaa tämä asia: minä otan vuodessa maksimissaan 5 kipulääkettä, kaikki tuikitavallista Buranaa. Minulla ei satu polla, ei ole järkyttäviä kuukautiskipuja eikä muutakaan ahdistusta, jopa tohon selkään en ole oikein mitään ottanut. Buranoiden ohella menee ehkä yksi levy Rennietä ja yksi nenäsuihkepullo vuodessa. Ai niin ja muutama Immodium varpusparvien varalle. That's all. Lääkekaappini (kuten myös einesvarastoni) on sitäkin uhkeammin varusteltu - ei millään megareseptimössöillä vaan ihan tavallisilla lääkkeillä, pahojen päivien varoille.
Todistaakseni tämän, tässä invetaario lääkekaappini sisällöstä:
Arcoxia 120mg (kipulääke selkään sekä kihtiin)
Dizinil (tarkoittettu motion sicknessiin mutta toimii myös hyvin unettavana)
Pepcid Duo
2 kpl katumuspillereitä (better to be safe than sorry)
Primolut (vuodelta 1950, joskus saatu kuukautisten siirtoon)
Pari lätkää vanhoja e-pilleireitä
Immodium
Dicetel (ripuliin liittyviin vatsakramppeihin)
Dulcolax (laksatiivi jos vaikka kakka ei kulkisikaan)
Neolyte Oral Rehydration salts (rippekamaa)
Meditussin kapseleita (yskään)
Prednisolone (oletan olevan antibioottia mutta varmaksi en mene sanomaan, mitään kun tässä huushollissa ei heitetä menemään)
2 kpl Burana 800mg (kiitos äidille)
Tylenol PM
Ibuprofen 600mg tabletteja (ostettu täältä, tuntuvat lähinnä siltä, että ovat 200mg)
Cataflam 50 (oletan kihtiin)
Thaimaalaista yskänlääkettä (ei hajuakaan mitä siinä on)
Ihmeellisiä thaimaalaisia pieniä pilleireitä, tarkoitettu yskään
Kortisoonipillereitä
Rennie
Epämääräisiä homeopaattisia pillereitä (en muista mikä oli mitäkin varten, ostettu jossain esoteerihuumassa)
Alka-Seltzereitä
Kortisoonivoidetta
Jotain syyhyvoidetta
Lihassärkyvoidetta
Vicks VapoRub
Vicks nenäsprayta useampi pullo, joissa kaikissa on kaksi pisaraa pohjalla
Laastareita, sideharsoja, yms yms yms kipsausvälineitä
Kenttäsairaala (no ei vaiskaan)
Koko tämän arsenaalin tarkoituksena on pitää taudit loitolla ja hyvin tuntuu toimivan, sillä asunnon emäntä ei pahemmin tätä varastoa kuluta - itseasiassa ne ovat useimmin juuri vieraat, ketkä saavat rohtoa vaivoihinsa. Vaan se "kunnon kaman" puuttuminen risoo nyt tällä hetkellä oikein kympillä, siis JOS joskus tulisi joku hirveä kipukohtaus niin näilläkö sitä ihmisen sitten pitää pärjätä? Eihän missään kamalissa tuskissa edes lääkärille ehdi menemään, jumitat sitten kotona rouskuttamassa jotain B-luokan lääkkeitä, vaikka asia olisi voitui hoitaa kätevämmin jos leku olisi tajunnut antaa edeltävänä kertana kunnon systeemit mukaan.
Miten kaikkien lääkkeiden väärinkäyttäjät onnistuvata scooraamaan ja miksen minä onnistu missään???
Tällä kerralla otin härkää sarvista kiinni kahden asian takia. Ensinnäkin, Istanbulin keikan jäljiltä alaselkäni oli aivan tuusan nuuskana, enkä oikein pystynyt tekemään mitään. Seisominen oli helvetistä, makoilu tuskastutti ja istuminenkin vihloi sen verran, että lyhyet ripsenikin siinä suoristuivat. Hälyttävä huomio senkin takia, että tämä on vain osoitus siitä, kuinka laiskaksi olen Dubaissa asumisen aikana muuttunut ja kuinka vähän (lue: ei yhtään) täällä tulee käveltyä. Kolme päivää edestakaisin Istanbulin kukkuloita ja olo oli kuin olisi jonkun triathlonin vedellyt. Selkä jumissa, pohkeet hapoissa ja varpaat ruvella. Selkä nyt on ollut samanlainen kiukuttelija viimeiset viisitoista vuotta selkälevyn pullistuman ansiosta, mutta usein menee sentään kuukausia ennen kuin oireet alkavat taas ilmaantua.
Probleema kakkonen oli selässäni olevat pari valkoista länttiä. Huomasin ne Thaimaassa, mutta toisaalta ne olisivat voineet olla siellä viimeiset kymmenen vuotta, kuinka usein sitä ihminen omaa selkäänsä tuijottaa? Kuittasin ne pigmenttihäiriöksi, kunnes eräs ystäväni alkoi viime viikonloppuna uhota jostain sienistä ja homeista. Sen jälkeen en saanut oikein yöuntakaan kun ajattelin sänkyyni leviäviä pienen pieniä herkkusieniä (kuten ymmärrätte, olen kovin hygieeninen näiden miljoonien kissankarvojen keskellä).
Listan alapäässä oli sellainen pienen pieni sekalaista-osasto, mihin piti kuuluman seuraavat kysymykset, ainoastaan unohdin ne sedälle esittää:
- Miksi kuorsaan ja miten siitä pääsee eroon?
- Onko olemassa pilleriä, jonka ansiosta lopettaa tupakanpolton noin vain?
- Onko olemassa pilleriä, jonka ansiosta laihtuu hulppeat 15kg kuukaudessa, samalla syöden ja juoden kuten aina ennenkin ja etenkin ilman minkäänlaista ruumillista rasitusta?
Nyt vihdoin asiaan, tämän koko postauksen pointtiin: lääkityspuoleen. Suomalaiseen tapaan olen sitä mieltä, että jos lääkärille asti on menty ja oikein vaivaakin on, niin totta hitossa niihin vaivoihin on saatava oikein asiaankuuluvat ja jytyt rohdot. Mitä minä saan? Särkylääkkeitä, jotka olisin itsekkin voinut hakea apteekista ilman mitään reseptejä ja jotain spraytä, jota on ruiskuteltava kaksi viikkoa selkään. Ei ole jutussa mitään marginaalia!
Huomatkaa tämä asia: minä otan vuodessa maksimissaan 5 kipulääkettä, kaikki tuikitavallista Buranaa. Minulla ei satu polla, ei ole järkyttäviä kuukautiskipuja eikä muutakaan ahdistusta, jopa tohon selkään en ole oikein mitään ottanut. Buranoiden ohella menee ehkä yksi levy Rennietä ja yksi nenäsuihkepullo vuodessa. Ai niin ja muutama Immodium varpusparvien varalle. That's all. Lääkekaappini (kuten myös einesvarastoni) on sitäkin uhkeammin varusteltu - ei millään megareseptimössöillä vaan ihan tavallisilla lääkkeillä, pahojen päivien varoille.
Todistaakseni tämän, tässä invetaario lääkekaappini sisällöstä:
Arcoxia 120mg (kipulääke selkään sekä kihtiin)
Dizinil (tarkoittettu motion sicknessiin mutta toimii myös hyvin unettavana)
Pepcid Duo
2 kpl katumuspillereitä (better to be safe than sorry)
Primolut (vuodelta 1950, joskus saatu kuukautisten siirtoon)
Pari lätkää vanhoja e-pilleireitä
Immodium
Dicetel (ripuliin liittyviin vatsakramppeihin)
Dulcolax (laksatiivi jos vaikka kakka ei kulkisikaan)
Neolyte Oral Rehydration salts (rippekamaa)
Meditussin kapseleita (yskään)
Prednisolone (oletan olevan antibioottia mutta varmaksi en mene sanomaan, mitään kun tässä huushollissa ei heitetä menemään)
2 kpl Burana 800mg (kiitos äidille)
Tylenol PM
Ibuprofen 600mg tabletteja (ostettu täältä, tuntuvat lähinnä siltä, että ovat 200mg)
Cataflam 50 (oletan kihtiin)
Thaimaalaista yskänlääkettä (ei hajuakaan mitä siinä on)
Ihmeellisiä thaimaalaisia pieniä pilleireitä, tarkoitettu yskään
Kortisoonipillereitä
Rennie
Epämääräisiä homeopaattisia pillereitä (en muista mikä oli mitäkin varten, ostettu jossain esoteerihuumassa)
Alka-Seltzereitä
Kortisoonivoidetta
Jotain syyhyvoidetta
Lihassärkyvoidetta
Vicks VapoRub
Vicks nenäsprayta useampi pullo, joissa kaikissa on kaksi pisaraa pohjalla
Laastareita, sideharsoja, yms yms yms kipsausvälineitä
Kenttäsairaala (no ei vaiskaan)
Koko tämän arsenaalin tarkoituksena on pitää taudit loitolla ja hyvin tuntuu toimivan, sillä asunnon emäntä ei pahemmin tätä varastoa kuluta - itseasiassa ne ovat useimmin juuri vieraat, ketkä saavat rohtoa vaivoihinsa. Vaan se "kunnon kaman" puuttuminen risoo nyt tällä hetkellä oikein kympillä, siis JOS joskus tulisi joku hirveä kipukohtaus niin näilläkö sitä ihmisen sitten pitää pärjätä? Eihän missään kamalissa tuskissa edes lääkärille ehdi menemään, jumitat sitten kotona rouskuttamassa jotain B-luokan lääkkeitä, vaikka asia olisi voitui hoitaa kätevämmin jos leku olisi tajunnut antaa edeltävänä kertana kunnon systeemit mukaan.
Miten kaikkien lääkkeiden väärinkäyttäjät onnistuvata scooraamaan ja miksen minä onnistu missään???
Sunday, May 25, 2008
Arabialainen avio-onni
Osuipa tässä viikonlopun aikana silmiini erityisen hauska kirjoitus paikallisessa Xpress ilmaisjakelussa, nimittäin paikallinen avio-onni taikka paremmin sanottuna, sen puuttuminen. Kirjoitus käsitteli avioeroja täällä Araabiemiraateissa ja varsinkin niiden yleistymistä. Oikein mielenkiintoista kaikkineen päivineen, ainoastaan juttuun nivotut ohjeet uusille (taikka ongelmissa oleville) aviopareille saivat minut melkein lirauttamaan hätäpisut housuihin. Koomisinta jutussa teki sen, että kyseessä ei suinkaan ole jonkin kolumnistin omat niksit vaan Dubain virallisen perheneuvonnan ohjeet. Tässä siis kaikille, kenellä on jonkinasteista parisuhde-skismaa oikein selvät ja yksinkertaiset avitteet:
10 suositusta vaimoille:
10 suositusta aviomiehille:
Let's summarize. Nainen on suhtkoht helppo pitää tyytyväisenä sillä, että antaa rahaa, huomiota ja hyvää seksiä, on olevinaan tukipilari kaikkien tunnekuohujen lomassa ja on kuuntelevinaan sitä epämääräistä läpytystä mitä nainen tuottaa 24/7. Ei ihmekkään, että vanhapiikuus häämöttää tuolla horisontissa, olen tainnut pelittää ihan väärillä säännöillä tähän asti.
10 suositusta vaimoille:
- Miehet ovat erillaisia kuin naiset.
- Miehet eivät ole puheliaita, joten älä nalkuta.
- Miehet pitävät siitä, että he ovat naisen huomion keskipisteenä, joten älä jätä aviomiestäsi huomiotta taikka anna hänelle kuvaa, että hän olisi epätoivottu.
- Miehet pitävät työstään puhumisesta, joten älä odota heidän puhuvan kaikesta mistä itse pidät.
- Miesten on vaikeaa osoittaa tunteitaan, joten älä pakota heitä sanomaan jotakin, mitä he eivät halua sanoa.
- Luonnostaan miehet vihaavat epäonnistumista, joten älä kritisoi heitä.
- Miehet haluavat olla yksin kun he ovat vihaisia, joten älä loukkaa heidän yksinäisyyttään.
- Miehet osaavat ratkoa asioita, joten älä tyrkytä ajatuksiasi heille.
- Miehet eivät shoppaa paljon ja pitävä tyytyväisistä naisista, joten älä ole liian vaativa.
- Miehet pitävät naisista jotka tyydyttävät heidän tarpeensa, joten hukuta heidät rakkauteen, hoivaan ja arvostukseen.
10 suositusta aviomiehille:
- Naiset ovat erillaisia kuin miehet.
- Naiset ovat herkempiä ja tunteellisempia kuin miehet ja odottavat tukeasi koko ajan.
- Naiset pitävät miehistä jotka flirttailevat heidän kanssaan ja tyydyttävät heidät seksuaalisesti.
- Naiset pitävät itsestään puhumisesta, joten älä kritisoi heitä.
- Naiset pitävät shoppaamisesta ja rahan kuluttamisesta, joten älä ole kitupiikki. Yritä antaa hänelle lahjoja ja viedä häntä ulos niin useasti kuin mahdollista.
- Naiset haluavat olla rakastettuja ja hoivattuja.
- Älä edes ajattele pettämistä sillä tämä on kovin kova kolaus naisen tunteille.
- Naiset pitävät siitä, että heitä kuunnellaan, joten pysy vaimosi lähettyvillä.
- Naisen mieliala ja asenne muuttuu raskauden ja kuukautisten aikana, joten ota tämä huomioon.
- Naiset tarvitsevat miehen johon he luottavat, joten älä tuota hänelle pettymystä.
Let's summarize. Nainen on suhtkoht helppo pitää tyytyväisenä sillä, että antaa rahaa, huomiota ja hyvää seksiä, on olevinaan tukipilari kaikkien tunnekuohujen lomassa ja on kuuntelevinaan sitä epämääräistä läpytystä mitä nainen tuottaa 24/7. Ei ihmekkään, että vanhapiikuus häämöttää tuolla horisontissa, olen tainnut pelittää ihan väärillä säännöillä tähän asti.
Monday, May 19, 2008
Istanbulin mirrit
Pyrähdys Istanbuliin meni oikein mukavasti ja luvassa on, toivottavasti, matkarapoa lähiaikoina. Tässä kuitenkin muutama kuva kaupungin kissoista - niitä kun oli joka kolossa ja tietenkin allekirjoittanut koki tehtäväkseen kuvata jokaikisen vastaan tulevan otuksen ...
Hikihän täällä tulee jollei ole ilmastointia.
Lähdenkö karkuun vai en ... ?
Myös action-kuvia tuli harrasteltua.
Egyptin suurlähetystön vartija.
Tämän meinasin laittaa kassiini.
Edellisen sukulainen.
WTF is your problem?
Ei-iloinen ilme.
En varmasti katso kameraasi.
Flaaasch
Tämä on olevinaan retrokissa.
"Onko toi juttu sun kädessä ruokaa?"
Hmmmm ... very suspicious.
Kunhan patsastelen.
Hagia Sofiassa ottamassa lepoa.
Hikihän täällä tulee jollei ole ilmastointia.
Lähdenkö karkuun vai en ... ?
Myös action-kuvia tuli harrasteltua.
Egyptin suurlähetystön vartija.
Tämän meinasin laittaa kassiini.
Edellisen sukulainen.
WTF is your problem?
Ei-iloinen ilme.
En varmasti katso kameraasi.
Flaaasch
Tämä on olevinaan retrokissa.
"Onko toi juttu sun kädessä ruokaa?"
Hmmmm ... very suspicious.
Kunhan patsastelen.
Hagia Sofiassa ottamassa lepoa.
Monday, May 12, 2008
Cursing the course
Viimeiset kaksi päivää olen töiden sijasta istunut kursseilla. Meillä kun on pakko suorittaa kaikenlaisia ihme kursseja, ihan väen vängällä, ja joka kerta ketuttaa yhtä paljon. En vaan kertakaikkisesti meinaa pysyä hereillä siellä, silmät alkaa lepsumaan jo ensimmäisen kolmen vartin aikana ja loppuaika kuluukin kätevästi kurssikirjan koristelussa taikka kirjanten värittämisessä.
Eniten näillä kursseilla risoo se fakta, että siellä on AINA samat tyypit. Siis ei samat ihmiset, mutta karkeasti otettaen ne samat ihmistyypit. Tarkemmin ajateltuna nämä samat tyypit olivat niin ala- ja yläasteella kuin lukiossakin läsnä - niistä vaan ei pääse millään eroon!! Kauheinta on ymmärtää, että jos näitä tyyppejä joka kertaa osuu samoille kursseille, niin sen on pakko tarkoittaa sitä, että maailma on vaan täynnä näitä immeisiä.
Aina aluksi kurssin vetäjä, yleensä sellainen leppoisan pullea sosiaaliviranomaista muistuttava tyyppi jolla on aina jotain sellaista kudetta päällä, mikä yrittää viestittää "I'm so relaxed and in harmony with myself, but still extremely sharp and witty", yrittää aluksi heittää jotain läppää, mikä varmasti ilmaisee miten hauska ja näppärä hän on. Siihen perään yleensä sellainen toteamus, että "tämä ei ole mikään tavallinen kurssi, tämä on nimittäin workshop, mikä tarkoittaa sitä, että TE (kaksi etusormea yhtä aikaa yleisöön päin) teette suurimman osan työstä, en minä". Buaaaah. I'm pissing myself.
Sitten pakollinen esittelykierros. "Hmm, kerroppa lyhyesti kuka olet, mitä teet, mitä olet tehnyt elämäsi aikana, ja mikä sai juuri sinut valitsemaan tämän kurssin?". Mieluiten tiivistettynä sellaiseen kahden minuutin pähkinään, kiitos. Ja totta helvetissä näillä pankkiireilla on kaikilla oma, valmiiksi peilin edessä harjoiteltu itsensä profilointi. Kaikissa tarinoissa toistuu samat sanat - delivering, brand, optimal solution, maximizing revenues, adding value, keeping the momentum going on, going forward, bla bla blaa. Joskus tekisi mieli sanoa, että "juu, Terttu tässä vaan terve, ilotyttö Vammalasta, kuhan nyt teen mitä handu duunaa ja en muuten ois tullut, ellei olisi potkuilla uhattu".
Pian esittelykierroksen jälkeen tuleekin yleensä ensimmäinen roolileikki. Voitte kuvitella, kuinka hämmentynyt olin ensimmäisella kurssilla, mitä häh, roolileikkejä, jee! Ikävä kyllä kyseessä on ihan tavalliset, tylsät roolileikit, jossa on kohteena vain nakuttava asiakas ja patsasteleva pankkiiri. Siinä vaiheessa kun "opettaja" kysyy olisiko salissa yhtään vapaaehtoista, aina nousee vähintään yksi sellainen väpättävä käsi pystyyn. Nämä tyypit ovat juuri niitä, ketkä tästä hetkestä lähtien eivät enää kertaakaan sulje suutansa ja yrittävät kommentoida ja esitellä pointtejansa joka välissä. Ihan sama jos joltain toiselta kysytään, nämä tyypit puhuvat tyynesti hieman lujemmalla äänellä toisen yli. Heillä on ihan joka tilanteeseen sopiva esimerkki, he ovat kokeneet melkein kaiken.
Nyt kun puhutaan kuitenkin aikuisista, on ihan pakko kuitata, että kuinka vaikeaa on muka nykyihmisen elää 45 minuuttia ilman kännykkäänsä? Tämän kyseisen kurssin alussa ohjaaja ilmoitti, että kaikki kännyt ja blackberryt pois päältä, joka tunnin jälkeen on paussi jonka aikana voi soittaa takaisin ja lukea sähköpostinsa. Mitä luulette? Ensimmäinen tunti meni ihan hyvin, mutta sitten näitä "hyvin tärkeitä" puheluita alkoi ilmaantua. Ja kyseessä ei todellakaan ole mitkään johtoportaan jäsenet, vaan ihan tavalliset myyntiratsut. Idiootit sellaiset, jos minulta kysytään.
Joukossahan on aina myös mukana sellaisia hiljaisia hiirulaisia, jotka eivät uskalla sanoa mitään kovaan ääneen, vaan kysymyksiä esitettäessä mutisevat jotain itsekseen ja sitten, kun vastaus onkin oikea, mutta joku muu, kenellä on enemmän desiibelejä on ehtinyt esittää sen, ollaan kympillä martsoja. "Höh, mähän sanoin sen jo". Ja samalla sellaista pälyilyä ympäriinsä, huomasiko edes joku sen, että minäkin tiedän jotain. Ai ei. Höh. Elämä on niin vitun epistä.
Näillä kursseilla olen ainoa, ketä on Kairon pohjoisemmalta puolelta. 70% intialaisia ja pakistanilaisia, mistä ei saa mitään selvää. Päitä pyöritellään sellaista tahtia ettei mitään määrää. Minua katsotaan kuin halpaa makkaraa, on erityisen outoa olla vähemmistössä. Varsin silmiä avaavaa. Pitää muistaa laittaa korvan taakse seuraavaa kertaa varten.
Semmoista tänään. Ja huomenna. Ja ylihuomenna. Ja sitten Blanca heivautuukin viikonloppu lomalle Istanbuliin, hiphurraa!
Eniten näillä kursseilla risoo se fakta, että siellä on AINA samat tyypit. Siis ei samat ihmiset, mutta karkeasti otettaen ne samat ihmistyypit. Tarkemmin ajateltuna nämä samat tyypit olivat niin ala- ja yläasteella kuin lukiossakin läsnä - niistä vaan ei pääse millään eroon!! Kauheinta on ymmärtää, että jos näitä tyyppejä joka kertaa osuu samoille kursseille, niin sen on pakko tarkoittaa sitä, että maailma on vaan täynnä näitä immeisiä.
Aina aluksi kurssin vetäjä, yleensä sellainen leppoisan pullea sosiaaliviranomaista muistuttava tyyppi jolla on aina jotain sellaista kudetta päällä, mikä yrittää viestittää "I'm so relaxed and in harmony with myself, but still extremely sharp and witty", yrittää aluksi heittää jotain läppää, mikä varmasti ilmaisee miten hauska ja näppärä hän on. Siihen perään yleensä sellainen toteamus, että "tämä ei ole mikään tavallinen kurssi, tämä on nimittäin workshop, mikä tarkoittaa sitä, että TE (kaksi etusormea yhtä aikaa yleisöön päin) teette suurimman osan työstä, en minä". Buaaaah. I'm pissing myself.
Sitten pakollinen esittelykierros. "Hmm, kerroppa lyhyesti kuka olet, mitä teet, mitä olet tehnyt elämäsi aikana, ja mikä sai juuri sinut valitsemaan tämän kurssin?". Mieluiten tiivistettynä sellaiseen kahden minuutin pähkinään, kiitos. Ja totta helvetissä näillä pankkiireilla on kaikilla oma, valmiiksi peilin edessä harjoiteltu itsensä profilointi. Kaikissa tarinoissa toistuu samat sanat - delivering, brand, optimal solution, maximizing revenues, adding value, keeping the momentum going on, going forward, bla bla blaa. Joskus tekisi mieli sanoa, että "juu, Terttu tässä vaan terve, ilotyttö Vammalasta, kuhan nyt teen mitä handu duunaa ja en muuten ois tullut, ellei olisi potkuilla uhattu".
Pian esittelykierroksen jälkeen tuleekin yleensä ensimmäinen roolileikki. Voitte kuvitella, kuinka hämmentynyt olin ensimmäisella kurssilla, mitä häh, roolileikkejä, jee! Ikävä kyllä kyseessä on ihan tavalliset, tylsät roolileikit, jossa on kohteena vain nakuttava asiakas ja patsasteleva pankkiiri. Siinä vaiheessa kun "opettaja" kysyy olisiko salissa yhtään vapaaehtoista, aina nousee vähintään yksi sellainen väpättävä käsi pystyyn. Nämä tyypit ovat juuri niitä, ketkä tästä hetkestä lähtien eivät enää kertaakaan sulje suutansa ja yrittävät kommentoida ja esitellä pointtejansa joka välissä. Ihan sama jos joltain toiselta kysytään, nämä tyypit puhuvat tyynesti hieman lujemmalla äänellä toisen yli. Heillä on ihan joka tilanteeseen sopiva esimerkki, he ovat kokeneet melkein kaiken.
Nyt kun puhutaan kuitenkin aikuisista, on ihan pakko kuitata, että kuinka vaikeaa on muka nykyihmisen elää 45 minuuttia ilman kännykkäänsä? Tämän kyseisen kurssin alussa ohjaaja ilmoitti, että kaikki kännyt ja blackberryt pois päältä, joka tunnin jälkeen on paussi jonka aikana voi soittaa takaisin ja lukea sähköpostinsa. Mitä luulette? Ensimmäinen tunti meni ihan hyvin, mutta sitten näitä "hyvin tärkeitä" puheluita alkoi ilmaantua. Ja kyseessä ei todellakaan ole mitkään johtoportaan jäsenet, vaan ihan tavalliset myyntiratsut. Idiootit sellaiset, jos minulta kysytään.
Joukossahan on aina myös mukana sellaisia hiljaisia hiirulaisia, jotka eivät uskalla sanoa mitään kovaan ääneen, vaan kysymyksiä esitettäessä mutisevat jotain itsekseen ja sitten, kun vastaus onkin oikea, mutta joku muu, kenellä on enemmän desiibelejä on ehtinyt esittää sen, ollaan kympillä martsoja. "Höh, mähän sanoin sen jo". Ja samalla sellaista pälyilyä ympäriinsä, huomasiko edes joku sen, että minäkin tiedän jotain. Ai ei. Höh. Elämä on niin vitun epistä.
Näillä kursseilla olen ainoa, ketä on Kairon pohjoisemmalta puolelta. 70% intialaisia ja pakistanilaisia, mistä ei saa mitään selvää. Päitä pyöritellään sellaista tahtia ettei mitään määrää. Minua katsotaan kuin halpaa makkaraa, on erityisen outoa olla vähemmistössä. Varsin silmiä avaavaa. Pitää muistaa laittaa korvan taakse seuraavaa kertaa varten.
Semmoista tänään. Ja huomenna. Ja ylihuomenna. Ja sitten Blanca heivautuukin viikonloppu lomalle Istanbuliin, hiphurraa!
Thursday, May 8, 2008
Blanca betalar
Vuosi sitten hankin autoni, turvallisen ja uskoton ystäväni, mikä kuljettaa minun ah niin laiskistunutta persoonaani ympäri aavikkoa vuoden jokaisena päivänä. Koskaan nikottelematta ja aina yhtä iloisesti hyrräten. Autollani on yksi hailee mennäänkö me 800 metrin päässä olevaan ruokakauppaan vai toiselle puolelle niemimaata, se on aina valmiina laatuaikaan. Olemmekin saaneet yhteistä taivalta vuoden sisällä 24,000 kilometriä taitettua ja näillä näkymin edessä on vielä monta tuhatta peninkulmaa koluttavana. Vaan sitä ennen pitää hoitaa alta pois pieni muodollisuus, on nimittäin aika mennä katsastukseen.
Täällä Dubaissa asiahan toimii niin, että kerran vuodessa auto pitää käydä rekisteröimässä uusiksi ja kai siinä samassa hyssyssä vähän tsekkaillaankin miten mopo kulkee. Jos kulkee. Ihan piece of cake, olen antanut itseni ymmärtää, ainoastaan sillä hetkellä on myös hoidettava kaikki rästiin jääneet sakot. Täällä kun sakoista ei tule mitään viestiä kotiin taikka muistutus- ynnä karhukirjeitä, itseasiassa ei edes korkoa. Olenkin siis varsin huolettomasti, pää puskassa, huristellut edestakaisin viimeisen vuoden.
Kaikki sakothan eivät ole mitenkään yllätyksiä, sillä esim. parkkisakosta jätetään yleensä tuttuun tyyliin sellainen kivan kiva flyeri pissapojan alle. Niitä on kerääntynyt, noh, muutama, koska aina ei ole ihan selvää mihin saa parkkeerata ja mihin ei. Ei ainakaan minulle. Jos kadun reunassa ei ole mitään selkeää "Älä prkl pysäköi autoasi tähän" kylttiä, niin enhän minä voi mitenkään arvuutella, että onko se nyt sallittua vai ei. Ja jos siinä saman kadun varrella on sata autoa pysäköitynä, niin oletan, että homma on pihvi. Harmillisen usein tämä on osoittautunut vääräksi johtopäätökseksi ja sitten onkin ollut sellaista ihmeellistä koukerokirjoitusta täynnä oleva lappu visiirissä. Ota siinä sitten selvää, että missä mättää! Kielimuuri.
Siitä lähtien kun olen saanut ajokorttini (elikkä 1992) olen ehkä saanut about kaksi sakkoa per vuosi. Yleensä parkkisakkoja, mutta välillä myös sen takia, että kaasujalka on painanut enemmän kuin olisi pitänyt. Ei kuitenkaan missään nimessä mitään hillitöntä kaahailua (sekin vielä), vaan juuri sellaisia eniten kyrpiviä 5 km/h "liian lujaa ajoa". Mielestäni ihan taputuksen arvoinen suoritus, sillä eihän kukaan voi olla täydellinen. Eeeniwei ... uuden kotimaani byrokraatit ovat keksineet sellaisen oikein oivan systeemin, jolla noin vain netistä voi tarkistaa oman pienen bonussaldon, elikkä kuinka monta sakkolappua on hautumassa. Joskus siellä on vielä oikein näppärä kuvakin mukana, jossa kaivat nenääsi juuri kun salama välähtää. Luulisi siis, että järkevä ihminen kävisi aika ajoin tarkistamassa tiliään, mutta ehei, ei ainakaan tämä naikkonen. Mitä sellaisista turhaan etukäteen ressiä ottamaan, kyllä se sitten selviää kun on korkea aika selvitä. Esimerkiksi silloin, kun on pakko katsastaa auto.
Kuten sanottua, muutaman parkkisakon muistinkin, sillä koen joka päivä sen saman rumban kun ajelen 30 minuuttia ympyrää metsästämässä parkkipaikkaa. Sellaisiakin lipsahduksia on käynyt, että kamera on räpsäyttänyt kuvan meikäläisestä, mutta mielestäni vain kaksi kertaa. Kuukausi sitten pitkän etsinnän tuloksena löysin paikan ihan töiden vierestä, kun joku vanha herrashenkilö peruutti paikastaan ulos. Voi sitä riemua, mielestäni setä vielä vilkutti minulle, että tänne vaan, tässä on juuri hyvä paikka Sinulle. Ei muuta kuin lippua ostamaan ja töihin. Kotiin lähtiessäni huomasin taas sen iänikuisen paperin ruudussa ja kiroilin mielessäni, että miksi aina minua vainotaan. Kunnes huomasin, että olin parkkeeranut tyynesti invapaikkaan. Aamulla ei olut missään vaiheessa hälyttänyt paikan iso koko (höh, mulla on iso auto!) taikka sen sedän huiskuttelu.
Tänään sitten selvisi, mitä sekin lysti maksoi - vaivaiset 180 euroa. Sellaiseen paikkaan voisi ostaa vaikka ihan salikortin, tuskanhikihän siinä päälle pukkasi kun tavailin numeroita. Plakkariin oli vuoden mittaan kertynyt kahdeksan sakkoa ja kaikki eri hintaisia (inflaatio varmaankin). Oli parkkisakkoa, invasakkoa, ylinopeutta siellä sun täällä ja sitten kaiken kukkuraksi ihmeellinen kuittaus "ohitus kielletyllä alueella"?! Elikkä poliisi on muka bongannut minut jossain ohittamassa viivan yli (impossible!) ja kirjannut noin vain, ilman todistajia, asian koneelle. Oiva tapa kerätä rahaa. Hintaa koko paketille tuli semmoiset 500 euroa. Onneksi bensa on sentään halpaa, loppujen lopuksi olen tietenkin vain säästänyt rahaa. Ja minun logiikallani onkin selvää, että mitä enemmän ajaa, sitä enemmän säästää! Helppoa, eikö?
Kuitenkin koko juttu jäi vähän hampaankoloon, sillä olen mielestäni käyttäytynyt olosuhteisiin nähden oikein esimerkkillisesti liikenteessä. En kaahaa niin kuin kaikki muut, vilkuttele valoja, soita torvea, näytä keskisormea taikka kiilaa ketään mihinkään. Päästän silloin tällöin kohteliaasti ihmisiä eteeni, kiitän aina jos joku päästää minut eteensä ja muutenkin olen oikein reipas tyttö liikenteessä. Jos joskus elämässäni olen ajanut aikuismaisesti ja harkiten, niin se on sitten täällä. Myönnetään, olosuhteiden pakottamana, mutta kuitenkin! Siitäkään ei saa mitään papukaijamerkkiä, eipä tietenkään, ihan sama. Tiet ovat pullollaan idiootteja, jotka voisi teloittaa saman tien, mutta niille ei tehdä yhtään mitään. Huoh.
Vaan ei se mitään, nyt aloitetaan taas ihan puhtaalta pöydältä, vahingoista viisastuneena ja kaikkien kameroiden paikat päähän päntättyinä.
Täällä Dubaissa asiahan toimii niin, että kerran vuodessa auto pitää käydä rekisteröimässä uusiksi ja kai siinä samassa hyssyssä vähän tsekkaillaankin miten mopo kulkee. Jos kulkee. Ihan piece of cake, olen antanut itseni ymmärtää, ainoastaan sillä hetkellä on myös hoidettava kaikki rästiin jääneet sakot. Täällä kun sakoista ei tule mitään viestiä kotiin taikka muistutus- ynnä karhukirjeitä, itseasiassa ei edes korkoa. Olenkin siis varsin huolettomasti, pää puskassa, huristellut edestakaisin viimeisen vuoden.
Kaikki sakothan eivät ole mitenkään yllätyksiä, sillä esim. parkkisakosta jätetään yleensä tuttuun tyyliin sellainen kivan kiva flyeri pissapojan alle. Niitä on kerääntynyt, noh, muutama, koska aina ei ole ihan selvää mihin saa parkkeerata ja mihin ei. Ei ainakaan minulle. Jos kadun reunassa ei ole mitään selkeää "Älä prkl pysäköi autoasi tähän" kylttiä, niin enhän minä voi mitenkään arvuutella, että onko se nyt sallittua vai ei. Ja jos siinä saman kadun varrella on sata autoa pysäköitynä, niin oletan, että homma on pihvi. Harmillisen usein tämä on osoittautunut vääräksi johtopäätökseksi ja sitten onkin ollut sellaista ihmeellistä koukerokirjoitusta täynnä oleva lappu visiirissä. Ota siinä sitten selvää, että missä mättää! Kielimuuri.
Siitä lähtien kun olen saanut ajokorttini (elikkä 1992) olen ehkä saanut about kaksi sakkoa per vuosi. Yleensä parkkisakkoja, mutta välillä myös sen takia, että kaasujalka on painanut enemmän kuin olisi pitänyt. Ei kuitenkaan missään nimessä mitään hillitöntä kaahailua (sekin vielä), vaan juuri sellaisia eniten kyrpiviä 5 km/h "liian lujaa ajoa". Mielestäni ihan taputuksen arvoinen suoritus, sillä eihän kukaan voi olla täydellinen. Eeeniwei ... uuden kotimaani byrokraatit ovat keksineet sellaisen oikein oivan systeemin, jolla noin vain netistä voi tarkistaa oman pienen bonussaldon, elikkä kuinka monta sakkolappua on hautumassa. Joskus siellä on vielä oikein näppärä kuvakin mukana, jossa kaivat nenääsi juuri kun salama välähtää. Luulisi siis, että järkevä ihminen kävisi aika ajoin tarkistamassa tiliään, mutta ehei, ei ainakaan tämä naikkonen. Mitä sellaisista turhaan etukäteen ressiä ottamaan, kyllä se sitten selviää kun on korkea aika selvitä. Esimerkiksi silloin, kun on pakko katsastaa auto.
Kuten sanottua, muutaman parkkisakon muistinkin, sillä koen joka päivä sen saman rumban kun ajelen 30 minuuttia ympyrää metsästämässä parkkipaikkaa. Sellaisiakin lipsahduksia on käynyt, että kamera on räpsäyttänyt kuvan meikäläisestä, mutta mielestäni vain kaksi kertaa. Kuukausi sitten pitkän etsinnän tuloksena löysin paikan ihan töiden vierestä, kun joku vanha herrashenkilö peruutti paikastaan ulos. Voi sitä riemua, mielestäni setä vielä vilkutti minulle, että tänne vaan, tässä on juuri hyvä paikka Sinulle. Ei muuta kuin lippua ostamaan ja töihin. Kotiin lähtiessäni huomasin taas sen iänikuisen paperin ruudussa ja kiroilin mielessäni, että miksi aina minua vainotaan. Kunnes huomasin, että olin parkkeeranut tyynesti invapaikkaan. Aamulla ei olut missään vaiheessa hälyttänyt paikan iso koko (höh, mulla on iso auto!) taikka sen sedän huiskuttelu.
Tänään sitten selvisi, mitä sekin lysti maksoi - vaivaiset 180 euroa. Sellaiseen paikkaan voisi ostaa vaikka ihan salikortin, tuskanhikihän siinä päälle pukkasi kun tavailin numeroita. Plakkariin oli vuoden mittaan kertynyt kahdeksan sakkoa ja kaikki eri hintaisia (inflaatio varmaankin). Oli parkkisakkoa, invasakkoa, ylinopeutta siellä sun täällä ja sitten kaiken kukkuraksi ihmeellinen kuittaus "ohitus kielletyllä alueella"?! Elikkä poliisi on muka bongannut minut jossain ohittamassa viivan yli (impossible!) ja kirjannut noin vain, ilman todistajia, asian koneelle. Oiva tapa kerätä rahaa. Hintaa koko paketille tuli semmoiset 500 euroa. Onneksi bensa on sentään halpaa, loppujen lopuksi olen tietenkin vain säästänyt rahaa. Ja minun logiikallani onkin selvää, että mitä enemmän ajaa, sitä enemmän säästää! Helppoa, eikö?
Kuitenkin koko juttu jäi vähän hampaankoloon, sillä olen mielestäni käyttäytynyt olosuhteisiin nähden oikein esimerkkillisesti liikenteessä. En kaahaa niin kuin kaikki muut, vilkuttele valoja, soita torvea, näytä keskisormea taikka kiilaa ketään mihinkään. Päästän silloin tällöin kohteliaasti ihmisiä eteeni, kiitän aina jos joku päästää minut eteensä ja muutenkin olen oikein reipas tyttö liikenteessä. Jos joskus elämässäni olen ajanut aikuismaisesti ja harkiten, niin se on sitten täällä. Myönnetään, olosuhteiden pakottamana, mutta kuitenkin! Siitäkään ei saa mitään papukaijamerkkiä, eipä tietenkään, ihan sama. Tiet ovat pullollaan idiootteja, jotka voisi teloittaa saman tien, mutta niille ei tehdä yhtään mitään. Huoh.
Vaan ei se mitään, nyt aloitetaan taas ihan puhtaalta pöydältä, vahingoista viisastuneena ja kaikkien kameroiden paikat päähän päntättyinä.
Friday, April 25, 2008
Oranjeball
Vietinpä eilisen illan hollantilaisklubin järjestämässä "Oranjeball" kekkereissä ja en voi olla kirjoittamatta näistä rakkaista heimoveljistäni. Kymmenen vuoden jälkeen Hollanti tuntuu melkein yhtä paljon kotimaalta kuin Suomikin. Melkein.
Oranjeball juhlisti ensi viikolla vietettävää Koninginnedagia elikkä kuningattaren syntymäpäivää. Hollantilaisista juhlista ehdottomasti tärkein, Suomeen verrattaessa voisi sanoa, että samalla tasolla kuin vappu ja jussi yhdistettyinä. Aivan kuin meilläkin, tähän juhlaan liittyy oluen hanakas juominen. Ja tietenkin mieluiten Heinekenin. Koninginnedagina koko kansa jättää yhtenä rintamana kotinsa ja joko lähtevät suurimpiin kaupunkeihin katuja kiertelemään taikka mellastavat kotinurkilla. Tänä päivänä kuka tahansa saa myydä kadulla mitä vaan paitsi ei tietenkään alkoholia taikka huumeita 
(höh). Kadut täyttyvätkin kirpparityyliin jo auringonnoususta ja meno senkun kasvaa iltaa kohden.
Yksikään itseään kunnioittava (itseasiassa, jopa itseään ei-kunnioittavat) hollantilainen ei lähde ulos ilman jotain oranssista. Oranssi on aivan must, ja keskivertohollantilaisella on kaappi täynnä oranssitilpehööriä. Vähintään t-paita ja jonkinlainen naurettava karvahattu, Heinekenin logolla ilman muuta, ja ammattilaisilla vähintään oranssi leijonapuku taikka ainakin sellainen oranssi häntä, minkä saa kätevästi housuihin kiinni.
Hollantilaiset eroavat suomalaisista tällaisissa peitsajaisissa siinä, että he ovat ns. iloisia humalaisia. Vaikka juoma maistuukin yhtä hyvin kuin suomalaisille, he eivät ala murjottamaan ja umpimielisesti mulkoilemaan illan pidetessä vaan yleensä lauleskelevat kepeästi hollantilaisia lurituksia ja tanssivat letkajenkkaa muistuttavaa tsydeemiä. Muoviset kaljatuopit kenossa, pienet ja isot sekaisin, posket terhakkaasti punoittaen ja aina välillä toisiaan toverillisesti selkään taputtaen. Kun bileet on loppu, useat suuntaavaat lähimpään snackbaariin, jossa nautitaan sulassa sovussa shoarmaa ja ehkä lauleskellaan vielä hetki. Ei mitään snägäritönimisiä taikka uhoamista, tappeluita näkee hyvin harvoin. Kukaan ei jää kadulle oksennukseensa makoilemaan ja vain hyvin harva tippuu kanaaliin (yleensä turisti).
Oluen kittaamisen ohella täytyy tietenkin nauttia niitä harvoja antimia, mitkä voi todella typisoida hollantilaisiksi. Suosituin näistä on bitterbal, lihapullaa muistuttava friteerattu pallonen, jossa on eräänlaista lihamössöä sekoitettuna perunamuusia muistuttavaan tahnaan. Dipattuna sinappiin. Aiheuttaa yleensä kärventyneen kielen mutta sopii oikein hyvin kaljan kaveriksi. Kakkosena perässä juustokuutiot, myös dipattuna sinappiin. Joskus näkee myös maksamakkarasta leikattuja isoja paloja, nämäkin käyvät hyvin kaupaksi. Hollanderit ovat selvästikkin simppelien juttujen ystäviä, jopa ihan tavallisissa kotikemuissa harvoin pöytään tuodaan mitään erityisen gourmetlistan juttuja. Pala brietä, veitsi ja keksejä.
Hyvin tärkeitä ovat myös kroketit (samaa mössöä kuin bitterballit mutta sitten pitkulaisessa muodossa) ja frikandellit (tavallaan vähän makkaraa muistuttava epäilyttävä lihaseos) ja tietenkään unohtamatta hollandse nieuwea, elikkä sitä ihanaa silakkaa (silliä?) joka syödään mieluiten pää takakenossa roikkuen ja kalanraato täyttä sipulihaketta. Nam!
Ja jälkiruokana ilman muuta poffertjes elikkä pienen pieniä lättyjä jotka uitettu pölysokerissa.
Jos nämä edellä mainitut asiat ovat kondiksessa, niin hollantereilla on aivan ykkösilta. Kuten siis myös eilen. Arvioni mukaan bileissä temmelsi vähintään viisisataa oranssiin verhoutunutta juhlakalua ja kalja virtasi semmoista tahtia ettei laskuissa pysynyt edes mukana. Siinä vaiheessa kun bändi alkoi soittaa hollantilaisia lauluja ja kansa joikasi kuorossa, päätin poistua paikalta ja kävellä kotiin. Reippaan kilometrin matka taittui oikein näppärästi kun käveli siksakkia ja yritti näpytellä tekstiviestejä. Siinä vaiheessa kun saavuin ala-aulaan minulla oli Jupiterin kokoinen kupla otsassa ja juoksin jalat ristissä (vaikeaa mutta mahdollista) hissiin. Hissistä ulos, samanlainen juoksu kotiovelle, avainta lukkoon ... mutta ei. Avain ei toiminut, tuntui kuin se ei olisi mennyt edes kokonaan sisälle. Todella raivostuttavaa. Normaali ihminen olisi varmastikkin ajatellut pidemälle, mutta en minä, varsinkaan sellaisen olutmäärän jälkeen, ja potkaisin ovea kiukkuisesti. Ajattelin, että ehkä kaverini oli tullut luokseni omalla avaimellaan ja unohtanut avaimen lukkoon. Oveen koputusta. Jalalta toiselle hyppimistä. Kihinää. Juuri, kun olin painamassa oven vieressä olevaa ovikelloa, huomasin ovessa olevan kyltin: 502. Oeps. Ei se oma ja turvallinen 802, jostain syystä olin aivan väärässä kerroksessa, häiriköimässä joitain viattomia ihmisiä hereille. Oluelta lemahtavana, hikisenä, hiekkaisena ja ärtyneenä. Pikainen spurtti takaisin hissille ja sitten oikeaan kerrokseen, oikeaan vessaan ja lopulta aaah niin oikeaan sänkyyn.
Oranjeball juhlisti ensi viikolla vietettävää Koninginnedagia elikkä kuningattaren syntymäpäivää. Hollantilaisista juhlista ehdottomasti tärkein, Suomeen verrattaessa voisi sanoa, että samalla tasolla kuin vappu ja jussi yhdistettyinä. Aivan kuin meilläkin, tähän juhlaan liittyy oluen hanakas juominen. Ja tietenkin mieluiten Heinekenin. Koninginnedagina koko kansa jättää yhtenä rintamana kotinsa ja joko lähtevät suurimpiin kaupunkeihin katuja kiertelemään taikka mellastavat kotinurkilla. Tänä päivänä kuka tahansa saa myydä kadulla mitä vaan paitsi ei tietenkään alkoholia taikka huumeita 
(höh). Kadut täyttyvätkin kirpparityyliin jo auringonnoususta ja meno senkun kasvaa iltaa kohden.Yksikään itseään kunnioittava (itseasiassa, jopa itseään ei-kunnioittavat) hollantilainen ei lähde ulos ilman jotain oranssista. Oranssi on aivan must, ja keskivertohollantilaisella on kaappi täynnä oranssitilpehööriä. Vähintään t-paita ja jonkinlainen naurettava karvahattu, Heinekenin logolla ilman muuta, ja ammattilaisilla vähintään oranssi leijonapuku taikka ainakin sellainen oranssi häntä, minkä saa kätevästi housuihin kiinni.
Hollantilaiset eroavat suomalaisista tällaisissa peitsajaisissa siinä, että he ovat ns. iloisia humalaisia. Vaikka juoma maistuukin yhtä hyvin kuin suomalaisille, he eivät ala murjottamaan ja umpimielisesti mulkoilemaan illan pidetessä vaan yleensä lauleskelevat kepeästi hollantilaisia lurituksia ja tanssivat letkajenkkaa muistuttavaa tsydeemiä. Muoviset kaljatuopit kenossa, pienet ja isot sekaisin, posket terhakkaasti punoittaen ja aina välillä toisiaan toverillisesti selkään taputtaen. Kun bileet on loppu, useat suuntaavaat lähimpään snackbaariin, jossa nautitaan sulassa sovussa shoarmaa ja ehkä lauleskellaan vielä hetki. Ei mitään snägäritönimisiä taikka uhoamista, tappeluita näkee hyvin harvoin. Kukaan ei jää kadulle oksennukseensa makoilemaan ja vain hyvin harva tippuu kanaaliin (yleensä turisti).
Oluen kittaamisen ohella täytyy tietenkin nauttia niitä harvoja antimia, mitkä voi todella typisoida hollantilaisiksi. Suosituin näistä on bitterbal, lihapullaa muistuttava friteerattu pallonen, jossa on eräänlaista lihamössöä sekoitettuna perunamuusia muistuttavaan tahnaan. Dipattuna sinappiin. Aiheuttaa yleensä kärventyneen kielen mutta sopii oikein hyvin kaljan kaveriksi. Kakkosena perässä juustokuutiot, myös dipattuna sinappiin. Joskus näkee myös maksamakkarasta leikattuja isoja paloja, nämäkin käyvät hyvin kaupaksi. Hollanderit ovat selvästikkin simppelien juttujen ystäviä, jopa ihan tavallisissa kotikemuissa harvoin pöytään tuodaan mitään erityisen gourmetlistan juttuja. Pala brietä, veitsi ja keksejä.
Hyvin tärkeitä ovat myös kroketit (samaa mössöä kuin bitterballit mutta sitten pitkulaisessa muodossa) ja frikandellit (tavallaan vähän makkaraa muistuttava epäilyttävä lihaseos) ja tietenkään unohtamatta hollandse nieuwea, elikkä sitä ihanaa silakkaa (silliä?) joka syödään mieluiten pää takakenossa roikkuen ja kalanraato täyttä sipulihaketta. Nam!
Ja jälkiruokana ilman muuta poffertjes elikkä pienen pieniä lättyjä jotka uitettu pölysokerissa.
Jos nämä edellä mainitut asiat ovat kondiksessa, niin hollantereilla on aivan ykkösilta. Kuten siis myös eilen. Arvioni mukaan bileissä temmelsi vähintään viisisataa oranssiin verhoutunutta juhlakalua ja kalja virtasi semmoista tahtia ettei laskuissa pysynyt edes mukana. Siinä vaiheessa kun bändi alkoi soittaa hollantilaisia lauluja ja kansa joikasi kuorossa, päätin poistua paikalta ja kävellä kotiin. Reippaan kilometrin matka taittui oikein näppärästi kun käveli siksakkia ja yritti näpytellä tekstiviestejä. Siinä vaiheessa kun saavuin ala-aulaan minulla oli Jupiterin kokoinen kupla otsassa ja juoksin jalat ristissä (vaikeaa mutta mahdollista) hissiin. Hissistä ulos, samanlainen juoksu kotiovelle, avainta lukkoon ... mutta ei. Avain ei toiminut, tuntui kuin se ei olisi mennyt edes kokonaan sisälle. Todella raivostuttavaa. Normaali ihminen olisi varmastikkin ajatellut pidemälle, mutta en minä, varsinkaan sellaisen olutmäärän jälkeen, ja potkaisin ovea kiukkuisesti. Ajattelin, että ehkä kaverini oli tullut luokseni omalla avaimellaan ja unohtanut avaimen lukkoon. Oveen koputusta. Jalalta toiselle hyppimistä. Kihinää. Juuri, kun olin painamassa oven vieressä olevaa ovikelloa, huomasin ovessa olevan kyltin: 502. Oeps. Ei se oma ja turvallinen 802, jostain syystä olin aivan väärässä kerroksessa, häiriköimässä joitain viattomia ihmisiä hereille. Oluelta lemahtavana, hikisenä, hiekkaisena ja ärtyneenä. Pikainen spurtti takaisin hissille ja sitten oikeaan kerrokseen, oikeaan vessaan ja lopulta aaah niin oikeaan sänkyyn.
Subscribe to:
Posts (Atom)
